perjantai 13. lokakuuta 2017

Perjantai 13. päivä


Miten välttyä pettymyksiltä?

Hyvin yksinkertaista. Älä yritä mitään, mistä et ole sataprosenttisen varma, että onnistut. Muista aina suunnitella etukäteen Plan b. Ja c ja d.

Elä mukavuusalueella. Suorita keskinkertaista elämää. Jos kuitenkin kohtaat vastoinkäymisiä, muistuta itseäsi, että näin sen kuuluikin mennä. Sinun elämäsi oli tarkoitettu menemään näin. Se työpaikka ei ollut sinua varten tai sinut on tarkoitettu johonkin toiseen tehtävään tässä elämässä. Et sä varmaan kuitenkaan olis siitä tykännyt.



Istu pitsalla ja hymyile, kun isäsi on kuollut. Olet juuri tullut sairaalasta, pitänyt isääsi kädestä, kun hän on vetäissyt viimeisen kerran keuhkonsa täyteen ilmaan. Nyt hänellä ei ole enää mitään hätää. Kaikki meni kuitenkin ihan nätisti. Muista, että kunnon luterilainen uskoo jälleennäkemiseen taivaassa. Niin että mitäpä sitä niin kauheasti tässä voivottelemaan. Pörrötä teini-ikäisen veljesi tukkaa ja totea, että hyvin me selvitään.



Ison valinnan edessä älä missään tapauksessa anna sijaa pettymyksen tai haikeuden tunteille, vaan keskity pelkästään positiiviseen ajatteluun. Tallaa jalan alle suru, haikeus ja uusien asioiden esiin kaivama kauhu. Etsi aina heti positiiviset asiat. Nielaise huomaamattomasti.



Hyvät ystäväni ovat asuneet unelmakodissa, vanhassa kansakoulussa, ja rakentaneet pesänsä sen nurkkiin. Kasvattaneet lapsensa metsän rauhassa. Pikkuhiljaa huomanneet, että nyt, kun lapset ovat jo koululaisia, asuminen pienellä kylällä on monin tavoin haastavaa. On pitkät matkat kouluun, harrastuksiin ja töihin. Mielikin kaipaa nyt jotain muuta. He löysivät uuden kodin, joka täyttää uudet tarpeet. Vastaa monella tapaa uusia unelmia.



Minulle on ollut terapeuttista seurata muuttoa. Ystäväni nimittäin kertoo avoimesti tunteistaan. Hän uskaltaa tuntea surua ja haikeutta. Hän uskaltaa kiskoa laastaria irti pikkuhiljaa ja todeta, että sattuu. Irrotella itseään rakkaista lattialaudoista. Voi miten ihailen tuota taitoa elää vahvasti kutakin hetkeä. Surra avoimesti sitä, minkä menettää,  sanoittaa sitä. Nähdä ja kohdata kipeät tunteet. Kipu ei kuitenkaan estä lähtemästä. Hän katsoo luottavaisesti eteen päin, hyvää on tulossa. Hän itkee, kun itkettää, mutta nojaa eteenpäin.

Ensimmäisen kerran uskalsin olla avoimesti pettynyt, kun en päässyt yliopistoon opiskelemaan luovaa kirjoittamista. Istuin kirje kädessäni ja itkin koko illan. Sanoin ääneen, että olen pettynyt. Harmittaa. Olin ollut ihan varma, että pääsen. Olen surullinen. On tosi paha mieli. Olin 38-vuotias ja myönsin ensimmäisen kerran, että harmittaa, kun en onnistunut.



38-vuotias. Olen iloinen, että lapseni näkivät pahan mieleni. Näkivät, että olin toivonut jotain kovasti ja nähnyt vaivaa sen eteen, mutta en tullut hyväksytyksi kouluun. Olen iloinen, että he näkivät, että on ok olla pettynyt ja surullinen. Muutaman viikon kuluttua he näkivät myös, kuinka vimmatusti etsin toista reittiä haluamaani päämäärään ja kuinka löysin sen.

Kuinka pettymyksestä voi sisuuntua, kunhan antaa ensin pettymyksen näyttää, miten tärkeästä asiasta oli kysymys.




Hyvää epäonnistumisen päivää! Epäonnistuminen yksinkertaisesti merkki siitä, että olet yrittänyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti