Media ja valta

Media-aika. Mediakielto. Meillä lähestulkoon kaikki tekniset laitteet asuvat sanan media alla. Ja siihen lisätään tarpeen mukaan sanat -kielto, tai -aika. Nämä kaksi ovat monena päivänä koko kasvatuksen peruspilarit. Vallankahvat. Ja vallankahvassa roikumme me vanhemmat, ja luulemme hallitsevamme vähintään koko kaupunkia. Tai ainakin kaupunginosaa. No jos edes tätä taloa. Ainakin olohuonetta. Sitä ette meiltä vie!

Mediakiellolla uhkaillaan iltahepulit lapset nukkumaan. Jos nyt et istu nätisti pöydässä, puoli tuntia mediakieltoa. Tappelu seis heti, tai tulee mediakieltoa. Jos puhut rumasti, mediakieltoa. Nyt ihan oikeesti, viimeinen varoitus! Seuraavasta lähtee media kolmeksi päiväksi! Viikoksi! Tähän mennessä suurin uhkaus on ollut 84 päivää mediakieltoa. 

Myönnetään, ei järin realistinen. Mutta koska mediaa voi käyttää myös lahjomiseen, voin käyttää valtaani myös mediakiellon kumoamiseen! Kuinka aukoton systeemi!

Langetetut mediakiellot voi mitätöidä pala kerrallaan jakamalla erilaisia mahdollisuuksia ansaita Media-aikaa. Media-aika on houkutin. Sillä maanitellaan lapset lukemaan. Puoli tuntia lukemista, puoli tuntia extramedia-aikaa. Ensin läksyt, sitten vasta päivittäinen media-aika. Siivoa vessa, saat kolme plussaa. Ja plussat voi käyttää - mihinkäs muuhunkaan kuin media-aikaan! Tadaa!

Ja pointti oli...? Niin. Toivon tähän taloon enemmän niitä päiviä, jolloin median ei tarvitse näytellä noin suurta roolia. Enemmän niitä päiviä, jolloin en havittele sitä valtaa. Niitä päiviä, jolloin löydän ne rakentavammat ja kestävämmät peruspilarit kasvatukseen. Päiviä, jolloin ei tarvitse niin paljon kasvattaa.

Sellaisina päivinä repliikkini voisi olla vaikkapa: "Hei! Siivotaan porukalla, ja illalla voitaisiin tehdä yhdessä pitsaa ja katsoa leffaa." Ja niitä päiviä, jolloin siivoaminen ja ruuanlaitto tapahtuvat "siinä sivussa kun lapset pelaa ulkona" ja voidaan vaikka lähteä porukalla uimaan. Sekin on mahdollista, ja jopa välillä meilläkin koettu. Kun keksin, MIKSI välillä asiat soljuu helposti ja vaivattomasti, lupaan kertoa.

Piirrän itselleni rajat 2

Kiitos kommenteistanne edelliseen postaukseen! Tekstini, oli se sitten ajatuksia tai runo ja kirjoitelma,  avasi - tai vahvisti - itselleni ison, ison asian. Mutta siitä kirjoitan lisää ihan omassa jutussa.

Haluan avata tuota edellistä vähän.

Olen käynyt läpi isoa prosessia vuoden ajan. Kroppa laittoi pysähtymään ja nyt voin sanoa, että hyvä niin. Tämän kevään aikana minulle on alkanut aueta omat rajat ja niiden tärkeys. On tärkeää tietää ja tuntea mistä alkaa ja mihin loppuu. Mikä on minun tunteeni ja mielipiteeni ja milloin olen nielaissut ne joltain muulta. Huomaamattani, miellyttääkseni.

Tänä talvena julkisessa keskustelussa on ollut esillä minulle aivan uusi termi, erityisherkkyys. Olen lueskellut aiheesta jonkun verran ja heti alkusivuilla todennut olevani erityisen herkkä. Herkkyyden tunnistaminen ja tiedostaminen selittää minulle monta omaa reaktiota ja tapaa toimia. Miksi minua ahdistaa toisten ihmisten valinnat tai tekemiset? Miksi uin syvissä vesissä, kun lähelläni on pahaa oloa. Miksen osaa elää vain omaa elämääni. Herkkyys on yksi selittävä tekijä, ja eletty elämä toki toinen.

Tärkeä havaintoni kuitenkin on nuo omat rajat. Olen lähtenyt tutkimaan sitä, mistä minä pidän. Ihan vain minä. Ei perheeni tai lapseni tai puolisoni. Ihan vain minä. Ystäväni vihjaisi minulle "aarrekartan" tekemisestä. Aivot narikkaan ja tunteella kokoamaan kuvia ja tekstejä, jotka kuvaavat omia toiveita, suunnitelmia, tärkeitä asioita...

Oman elämäni aarrekartta. Tältä se näyttää tällä hetkellä.

Olen etsinyt mielipiteitäni, opetellut sanomaan niitä ääneen ja seisomaan niiden takana. Tämä on minulle hyvin vaikeaa. Mielipiteitä saatan laukoa hyvinkin räväkästi, mutta jos joku ottaa vähänkin kipinää niistä, olen se kuuluisa takinkääntäjä, jolla on vielä toinen takki ensimmäisen alla. Ja siinäkin kaksi puolta. On niin paljon mukavampaa olla samaa mieltä muiden kanssa. Kaikki yhdessä hymyilemme ja olemme samaa mieltä. Silloin minusta ainakin pidetään?

Teflonia. Mikään oma ei tartu ja kaikki irtoaa. Mutta miten hukassa olenkaan siinä ollut. Painanut olemukseni maton alle ihan itse, kenenkään pakottamatta. Kellon käydessä ja kalenterien vanhetessa se kuormittaa ja valun itsekin maton alle tomuttumaan.

Nyt olen piirtänyt itselleni rajoja. Minulla on mielipiteitä siihen, miten toisia ihmisiä kohdellaan. Miten minä haluan kasvattaa lapseni. Mitä mieltä olen tasa-arvosta. Pidän käsitöistä. Pidän valokuvaamisesta. Pidän mökillä olemisesta ja perheeni kanssa touhuamisesta. Pidän juhlista ja vietän mielelläni aikaa ystävien kanssa. Pidän koripallon katselemisesta. Pidän myös todella paljon yksin olemisesta ja lukemisesta.

Kun näitä asioita olen sanonut ääneen ja hiljaa itselleni, myös vanha, pölyttynyt, Suuri Unelma on kaivautunut esiin. Ja tunkenut tajuntaani ja elämääni niin isolla ryminällä, että olen tajunnut että se on Minun Tapani Olla Olemassa: Kirjoittaminen. Olen nyt laittanut sitä alkuun perustamalla tämän blogin. Tässä voin harjoitella, kokeilla. Tämä on minulle leikkikenttä, riehumista matkalla toteuttamaan Unelmaa.

Kun tiedän, kuka olen ja mistä pidän, on aika pitää niistä kiinni. Opetella seisomaan kahdella jalalla. Opetella sanomaan, että olen eri mieltä. Eikä se haittaa. Jos sinä suutut siitä, niin sinulla on siihen oikeus. Mutta enää sinun tunteesi ei mene minusta läpi. Kun rajani ovat tarpeeksi etäällä itsestäni, minulla on tilaa antaa sinulle tilaa. Et pysty huiskimaan minua mielipiteilläsi, eikä sinun tunteesi tartu minuun. Eivät mene läpi. Sinulla on sinun mielipiteesi ja ajatuksesi, minulla omani. Ja ne molemmat ovat oikein ja arvokkaita. Meille itsellemme.

Tätä oivallusta opettelen elämään todeksi.

Piirrän itselleni rajat

Piirrän itselleni rajat.
Tärisevällä kädellä.
Lyijykynällä.

Raja ei enää kiipeä olkapäätäni pitkin.
Se ei liimaudu kiinni selkääni.
Kynä ei jätä tahraa minun poskeeni.

Raja on kauempana.
Ei liian kaukana. Ei vieraan veden takana.
Mutta se on irti minusta.

Nyt on tilaa hengittää.
Tilaa huutaa ja polkea jalkaa. Ei! Minulle et puhu noin!
Sinulla ei ole oikeutta kävellä ylitseni!

Nyt on tilaa luoda. Olla. Ihmetellä.
Kokeilla. Innostua ja yrittää.
Tilaa epäonnistua, juosta päin seinää.

Te ette tule iholleni piirtämään merkkejä epäonnistumisesta.
Koska minulla on rajat ja niiden sisällä tilaa hengittää.
Värittää räikeitä värejä.

Jonain päivänä piirrän rajani vakaalla kädellä, paksulla mustalla tussilla.
Sillä samalla, jolla merkataan talvella pulkat. Kesällä pallot.
Sellaisella, joka ei liukene kyynelistä.

Valokuvauskurssi

Ilmoittauduin valokuvauskurssille. Digijärkkärin perusperuskurssille. Meillä on ollut tuo kamera jo kolmisen vuotta, mutta kukaan tässä talossa ei osaa käyttää siitä kuin laukaisinta.

Valokuvauskurssi on minulle yksi pieni askel kohti oman näköistä elämää. Olen haaveillut valokuvauksesta harrastuksena jo pikkutyttönä. Muistan, kun sain ensimmäisen kamerani. Olin toivonut sitä jo pitkään, ja kun paketista paljastui kamera, 11-vuotias synttärisankari oli haljeta innosta! Oma kamera, jonka läpi voisi tarkastella maailmaa ja tallentaa näkemäänsä! Jep. Selfiesukupolvi lienee tipahtanut kärryiltä jo toisen kappaleen alussa. Haaveilla jostain? Mikset kuvannut puhelimella? No kun ensinnäkin puhelin oli kiinni seinässä ja... Ei. Tällä kertaa en lähde tähän. Takaisin kivikaudelle.

kuva: http://2ndhandphoto.com/2014/04/photography/camera-of-the-month-olympus-xa2/

Melko pian sen ajan realiteetit latistivat harrastuksen. Filmikameralla kuvaaminen oli to-del-la kallis harrastus esiteinille 80-luvulla. Filmit maksoivat ja kuvia ei voinut räpsiä määrättömästi, koska ne kaikki piti kehittää. Joka taas maksoi. Kuvaajana kehittyminen oli aika hidasta. Mistä ihmeestä voi tietää mikä neljännessä päivänkakkarakuvassa meni pieleen?? Se otettiin kaksi kuukautta sitten, koska filmirulla, kaikki 24 kuvaa (tai jopa 30, jos oli sijoittanut enemmän markkojansa kyseiseen rullaan) piti saada täyteen ennenkuin sen vei kehitettäväksi. Bussilla. Valokuvausliikkeeseen. Valmiit kuvat sai hakea sieltä muutaman päivän päästä. (Kyllä, rakkaat diginatiiviteinit. Näit ottamasi kuvan ensimmäisen kerran aikaisintaan päivän, parin päästä siitä, kun olit ottanut sen. Yleensä aikaa kului tuon muutaman kuukauden verran. Tämä on yksi syy siihen, miksen ymmärrä kohtaustasi "Tää lagittaa!!! Mä haluun nopeemman koneeeeeeen!!!!")

Kamera unohtui jossain vaiheessa pöytälaatikon pohjalle pölyyntymään.

Digiaika tarjoaa hienot mahdollisuudet kokeilla. Kuvia voi räpsiä määrättömästi ilman kustannuksia. Niitä voi tutkia koneella, ja oikeasti oppia rajauksesta ja öö... valosta varmaan ja... mikä se on... zuumauksesta. Ehkä? Jep. Kurssille tänään.

Maunulan luontopolulla

Retket ovat minulle mieluisin tapa viettää aikaa lasten kanssa. En ole koskaan ollut leikkivä äiti. Minusta näkee kilometrin päähän, että mielikuvitus ei lennä, koetan vain keksiä, miten pääsisin luikahtamaan autoleikistä tai kauppaleikistä livohkaan. Mutta yhteiset retket, ne ovat parasta. Luonnossa liikkuminen, lasten into tutkia kaikkea, keskustelut eläimistä, kasveista, retkimuistoista. Käsi, joka selityksen lomassa etsiytyy huomaamatta käteeni. Evästauolla onnelliset silmät ja kannonpäässä syliin istahtava pieni mies. Tai se isoin. Puutunut takapuoli ei siinä kohdassa haittaa. Hetki saa pysähtyä.

Meidän ukkelit tuntien nämä minun pienet liikutuksen hetkeni ovat nopeita, pian pyrähdetään taas tutkimaan mitä tuon kannon ja kiven takaa löytyy. Kuka osaa kiivetä korkeimmalle kivelle?

Maunulan Majan ympäristö on yksi lempiretkikohteistamme, eikä vähiten ihanien munkkien ja korvapuustien takia. ;) Maunulan majalle on meiltä juuri sopiva pyöräilymatka, ja erilaisia kävelyreittejä löytyy vaikka millä mitalla.

Tällä kertaa menimme autolla Majalle ja lähdimme tutustumaan Maunulan luontopolkuun. Luontopolkua on suunniteltu, viitoitettu ja kunnostettu pikkuhiljaa, ja sen avajaisia vietettiin vajaa vuosi sitten. Me olimme tällä reitillä nyt ensimmäistä kertaa, mutta ei taatusti viimeistä! Polku on 3,3km pitkä, ja maastoltaan todella vaihteleva. Reitti kulki alkuun pienen pururata- ja metsätien jälkeen ihanille kallioille, joilla reitti oli merkitty suoraan kallioon maalatuilla vihreävalkoisilla merkeillä. Kallioiden laelta oli hienot näkymät, ja aurinko lämmitti jo ihanasti poskia. 

Kallioiden jälkeen kuljettiin metsässä, lehtomaisemassa, Maunulan puron varrella. Puolivälin jälkeen vastaan tuli Maunulan uurnalehto, yksi kauneimpia hautuumaita, mitä olen nähnyt. Reitti kulki hautausmaan halki, ja sukelsi taas metsään. Matkan varrella seurasimme vielä kymmenien nyrkin kokoisten sammakoiden kutupuuhia kosteikossa siirtolapuutarha-alueen reunassa. Kutuakin oli kertynyt jo aika näyttävästi!

Polku on hyvin opastettu käpymerkeillä, ja kallioiden kohdalla maalatuilla vihreävalkoisilla merkeillä. Ainoa paikka, missä meinasimme eksyä, oli Uurnalehdossa, jossa merkkejä oli vähän vähemmän. Tällainen suuntavaistoton vanha partiolainen löysi kuitenkin takaisin polulle reitin kartasta otetun kännykuvan avulla. :)

Matkan varrella oli paljon opastetauluja, joissa kerrottiin alueen kasveista ja eläimistä. Niitä oli mukava tutkia, ja saatiin sopivia määriä tietoa luonnossa nautiskelun lisäksi.

Kannustan lähtemään metsään! Eväät tai valmiiksi katsottu kaffittelupaikka, mukavat kengät ja vesipullo matkaan. Metsä on ilmainen ja loputtomia elämyksiä tarjoava seikkailupuisto!

Sukellus blogimaailmaan

Luen todella paljon erilaisia blogeja. Seuraan aktiivisesti ainakin pariakymmentä blogia, ja Bloglovinissa niitä on listallani yli sata. Neulontaa, sisustusta, ompelua, perhemeininkiä, maalaiselämää, puutarhaa... Blogimaailma on minulle pitkälti korvannut lehtien lukemisen. On kiinnostavaa kurkata ihmisten elämään ja ihastella taitavia käsillätekijöitä.

Eilen ja tänään olen sukeltanut sinne ruudun taakse, minulle aivan tuntemattomaan maailmaan. Olen uppoutunut pohtimaan blogin ulkoasua (ei, se ei todellakaan ole vielä valmis), intoutunut valokuvaamaan (tosin vasta kännykameralla, digijärkkärikurssi alkaa ensi viikolla), ja intoutunut tutkimaan myös lukemiani blogeja ihan uudella tavalla. Minkälaisia aloituksia, allekirjoitetaanko tekstit, miten päin kuvia laitetaan... 

Olen myös tutkaillut kuvankäsittelyohjelmia, kokeillut ja opetellut. Tosi innostavaa! Tulen todennäköisesti kirjoittamaan tätä blogia lähinnä tabletilla, ja hommasin langattoman näppiksen, jolla kirjoittaminen käy huomattavasti helpommin.

Muutamat viime päivät ovat sisältäneet paljon uutta näpertelyä, ja niin paljon ATK:ta, että sisäinen nörttini alkaa väistämättä heräillä ikiunestaan...

Uutta kohti

Ensimmäinen blogipostaus.

Viime kuukaudet olen pyöritellyt ajatuksia uudenlaisesta tavasta olla olemassa ja ilmaista itseäni. Ehkä jopa uutta työtä? Ajatukseni kiertävät erilaisia reittejä, mutta aina samaan pisteeseen: haluan kirjoittaa. Runoja? Kolumneja? Kirjan? Tietokirjan? Ihan mitä vaan, mutta pää pursuaa tekstiä ja nyt on aika päästää sitä pihalle.

Aloitan siis perustamalla blogin. Oma blogi antaa minulle kanavan kirjoittaa, punnita ja pohtia elämää, tarkastella arkea ja ajatuksia, pohtia arvoja, kysellä, etsiä vastauksia ja ihmetellä. Sanoittaa sitä mitä näkee, kuulee, tuntee ja kokee.

Blogin nimi on mielikuvittelua. Keskimmäisellä pojallani, Hobitilla, oli pienenä tapana istua ja tuijottaa eteensä omaan maailmaansa uppoutuneena. Kun kyselin, mitä hän miettii, hän laittoi kätensä ohimon kohdalle ja ikään kuin väänsi nappulaa. "Katsoin videota. Mä mielikuvittelin sen." Aivan loistava sana. Mielikuvitella. Se pitää sisällään paljon. Mielikuvitusta, mielikuvia, mielen kuvia, mielen kuvittamista valokuvilla ja kielikuvilla...

Availen ovia, tutkin polkuja, uutta kohti ja kaikki muut kuluneet kliseet. Mutta omalla tavallani. Tervetuloa mukaan!