torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosi 2015

Vuosi 2015 jää mieleeni tärkeimpänä pitkään aikaan. Tänä vuonna käänsin katseeni muistoista eteenpäin. Sen myötä koko elämä alkoi muuttua. Löysin itsessäni uinuneen tarinankertojan ja aloin etsiä suuntaa toteuttaakseni itseäni. En enää hakenut syitä vaan suuntaa. Hiljalleen arki on alkanut näyttää oman näköiseltä.



Syksyllä aloitin kirjoittajaopinnot, jotka ovat tuoneet elämään kaivattua haastetta. Opiskelu, oma kirjoittaminen ja perhe-elämä ovat loksahdelleet paikoilleen. Elämä tuntuu hyvältä. Perhe on kasvanut karvaisella tyypillä, ja Ukosta on tullut osa laumaamme.


Lapset ovat kasvaneet hurjasti tämän vuoden aikana. Korishirmusta on tullut menevä huumoripaketti, ja ovet paukkuvat tasaiseen tahtiin. Hobitti on vielä pieni, vaikka aika ajoin ravisteleekin turkkiaan omaan tyyliinsä. Kiroileva siili aloitti koulun ja on sen ja koiravauvan myötä löytänyt olemukseensa uutta ison pojan ryhtiä. Dusaaja aloitti uudessa työssä. Vanha homma vei voimia eri lailla, nyt haasteet ovat isompia, mutta mielenkiintoisempia.


Hyvillä mielin käärin tämän vuoden pakettiin. Ensi vuodelle uskallan asettaa toiveita ja haasteita. Tämä on minulle uusi ajatus. Nyt en toivo vain väisteleväni mustia aukkoja ja meteoreja, vaan katson hymyillen eteen päin. Kirjoittaminen jatkuu, perhe-elämä lasten harrastusten ja muun puuhaamisen ympärillä jatkuu. Haluan haastaa itseäni uusilla tavoilla ja toisaalta jatkaa sillä tiellä, että pidän huolta muiden lisäksi itsestäni. Tiedostan voimavarani ja haastan itseäni niiden puitteissa.

Tämän vuoden suurin oppi on ollut se, että virheet ovat loistava juttu! Mistä voi tietää, että on onnistunut, ellei tee matkan varrella virheitä ja hakkaa aika ajoin päätään seinään? Jossain kohtaa seinä yleensä antaa periksi, ja aukeaa uusi maisema, tai sitten tulee pää kipeäksi ja on keksittävä toinen reitti. Erehtyminen, epäonnistuminen ja virheet ovat lopulta se mehukkain osa mandariinia!


Toivon, että tulevasta vuodesta tulee minun näköiseni. Nauruineen, jännityksineen ja kyynelineen, iloineen, haasteineen ja oppeineen. Sitä samaa toivon jokaiselle!

maanantai 14. joulukuuta 2015

Eläintarha on kasvanut

Meillä on 13-vuotias koiraherra, Masi, ja 15-vuotias kissaherra, Mökö. Mökö oli talossa jo ennen lapsia ja Masi, tuli meille muutama vuosi sitten viettämään eläkepäiviään. Mutta meillä ei koskaan ole ollut koiranpentua. Ennen kuin nyt. Tänä syksynä meille on muuttanut Ukko, paimensukuisen lapinkoiran pentu. Jos rotu kiinnostaa, täältä löytyy lisää tietoa.

Rotua emme edes miettineet. Paimensukuinen Lapinkoira oli meille ainoa vaihtoehto. Se on luonnossa viihtyvä, lapsiystävällinen ja palvelualtis rotu, josta meillä on jo paljon kokemusta lähipiirin ja Masin kautta. Anopin koira sai nyt syksyllä pennut ja siellähän oli meille uroskoira, väritykseltään "riista parkki" eli suomeksi sanottuna toffeenvärinen vaaleilla ja harmailla sekasotkuilla varustettu karvaturri. Tämä ihana tyyppi valloitti sydämet heti.

Nimi tupsahti helposti, liikoja miettimättä. Hän on Ukko. Kennelnimi on Crystal Menninkäinen. Koko pentue on saanut nimensä Kirsi Kunnaksen lastenlorusta, joka on sattumalta sama, mitä luin aikanaan Korishirmulle. Jossain vaiheessa siihen syntyi oma sävelkin tuutulauluksi, kun tyypit oli pieniä. Nyt Ukko sai siitä samasta virallisen nimensä. Joskus asiat loksahtelee aika jännästi yhteen!



Näissä kuvissa Ukko on parin viikon ikäinen.


Tekemisen puutetta ei tänä syksynä siis ole ollut! Ukosta on tullut täysivaltainen perheenjäsen, joka yrittää edelleen ylittää nokkimisjärjestyksessä niin Masia kuin Toukoakin. Ukko on rauhallinen, mutta varsin itsetietoinen pentu.

Minulle oli alusta asti selvää, että kun meille koira tulee, se pitää kouluttaa kunnolla. Googletin koirakouluja ja löysin ihan meidän läheltä paikan nimeltä Taitoa tassuihin. Aloitimme Ukon kanssa pentukurssin, kun se oli 14-viikkoinen. Tämä oli hyvä aika aloittaa, rokotukset oli saatu ja koiran oppimiskyky ja -halu parhaimmillaan. Kurssilla opetellaan perusjuttuja koiran hallinnasta, istumista, paikallaan oloa, seuraamista ja luvan pyytämistä. Tosi antoisaa! Minulle tästä on avautunut uusi harrastus, ja jatkammekin Ukon kanssa tammikuussa jatkokurssilla ja kotonahan tämä opettelu sitten käytännössä tapahtuu. Kurssilta saa hyvät ohjeet siihen, miten koiraa kannattaa kouluttaa. Samalla koira tottuu myös keskittymään opetteluun, vaikka ympärillä on muita koiria. Taitoa tassuihin on osoittautunut hyväksi paikaksi, vetäjä on ammattitaitoinen ja erilaisia kursseja löytyy todella paljon.


Nyt lähden huutelemaan Ukkoa sisälle, se on jo toista tuntia riehunut äitinsä kanssa tuolla pihalla. Lapinkoira on onnessaan, kun on lunta! Vaikka ihan pikkuisenkin...

tiistai 1. joulukuuta 2015

Erilainen joulukalenteri - lukemishaaste

Viime viikonloppuna opinnot jatkuivat kirjailija Taija Tuomisen luotsauksessa, aiheena elämänkerrallinen kirjoittaminen. Todellisuudessa viikonloppu oli taas hyvin kokonaisvaltainen sukellus kirjoittamiseen. Oli aivan upeaa saada oppia ja kirjavinkkejä (paljon!) sekä kirjoittaa ja kuunnella muiden kirjoituksia.



Yksi Taijan keskeisistä opeista meille oli:

lukekaa, lukekaa, lukekaa.

Lukemalla erilaisia tekstejä, hyviä ja huonoja, faktaa ja fiktiota, runoja ja proosaa, saamme jatkuvasti aineksia myös omaan kirjoittamiseen. Puhumattakaan kaikista muista lukemisen tuomista eduista: rentoutumista, tiedon lisääntymistä, aivojumppaa ja kirjallisuusterapiaa.

Nyt on joulukuun ensimmäinen päivä. Aamulla meillä avattiin kuvakalenteria ja purkkikalenteria, eli vanhaa keksipurnukkaa, jossa odottaa joka aamu joku herkku. Jouluihminen kun olen, nämä eivät vielä riitä. Ja niinpä esittelen teille:

LUKEMISJOULUKALENTERI

Kaksi vaihtoehtoa: lue itse tai lue lapsi/ystävä kainalossa ääneen. Joka päivä. Keksi itse sivumäärä tai aika tai lue niin kauan kun jaksat ja ehdit. Voit askarrella konkreettisen lippuslappuskalenterin tai ihan vaan aineettomasti päättää, että joka päivä on lukuhetki. Ei ole väliä, vaikka lapsi olisi isompi. Ääneen lukeminen on aina ihanaa. Molemmat voivat myös ottaa oman kirjan ja käpertyä viltin alle vierekkäin lukemaan. Jos pötkähdät oman itsesi kuninkaalliseen seuraan viltin alle, kirja on aina valmiina kaveriksi ja viinilasi tai suklaalevy liittyvät yleensä mukisematta joukkoon.

Havahduin eilen muistamaan taas ääneen lukemisen tärkeyttä. Kiroileva Siili 7v. tuli luokseni kovin aran ja toiveikkaan näköisenä. "Äiti, voisitsä tänään lukea mulle jotain iltasaduksi?" Aikanaan vannoin lukevani lapsille ihan joka ilta vaikka olisivat kuinka isoja. No, äänikirjat ovat korvanneet äidin jo pitkään iltasatujen lukijana. Toki meillä edelleen istutaan sylikkäin ja luetaan ääneen, mutta liian harvoin.

Meillä on tapana kaivaa joulukuun ensimmäisenä päivänä esiin joulukirjat. Lastenkirjoja ja fiilistelykirjoja. Tänä vuonna kasaan sujahtaa myös uusi Tatun ja Patun  ihmeellinen joulu. Näitä luetaan nyt kalenterinomaisesti joka päivä jouluaattoon asti.


Vinkki lapsiperheille: Neposen joulu. Sitä meillä on luettu tosi monena jouluna. Siinä on 24 lukua, eli valmiina helposti lukemisjoulukalenteri. Ja tarina on suloinen!

Kirjojen rapinaa joulukuun alkuun!

p.s. Kuopuksen eilisillan pyyntö päätyi siihen, että hän toi isoveljen juuri lukeman kirjan ja sanoi, että tämä kiinnostaa, mutta tuntuu liian vaikealta itse lukea. Ehdotin, että minä luen ensimmäisen luvun ja sitten hän kokeilee jatkaa siitä itse. Näin tehtiin ja kun kello oli luvattoman paljon arki-iltana, lastenhuoneesta kuului pitelemättömän innostunut ääni: "Äiti, mä oon luvussa neljä ja tää jää nyt tosi jännään paikkaan!"

Minulla ei ollut sanoja.


torstai 26. marraskuuta 2015

Faktaa vai fiktiota?

Fakta ja fiktio -kurssin oppimispäiväkirja. "Esittele kolme oivallusta, jossa kiteytät oppimisesi kurssilta."

Kolme oivallusta. Voi, oivalluksia oli niin monia! Mutta valitsen niistä nyt kolme tärkeintä, koska niin oli ohje. Tai ainakin niin minä muistan sen olleen. Voihan olla, että joku toinen muistaa sen eri tavalla, mikäpä minä olen hänen muistoaan oikomaan.

Yksi.

Kirjoittajana minä katson maailmaa aina omien kakkuloideni läpi. Voin kirjoittaa fantasiakirjan, historiallisen romaanin, ajan hermolla olevan rakkausnovellin, mitä vain, mutta kirjoitan mukaan aina itseni. Mikään, mitä kynästäni päästän tai näppäimistölläni paukutan, ei ole irrallista suurta totuutta, vaan minun näkökulmani asiasta.

Kaksi.

Se, mistä kirjoitan, ei ole niin tärkeää, kuin miten kirjoitan. En halua missään nimessä väheksyä aiheita, päinvastoin pidän niitä tärkeimpänä. Teemat, arvot, ajatukset, Tarinat. Ne ovat kaikki kaikessa. Mutta jos ne on kirjoitettu huonosti, kuka niitä jaksaa lukea?

Kirjoittajana olen keräilijä. Poimin jatkuvasti havaintoja, tarinoita, ilmeitä, eleitä, tunteita, kokemuksia… loputtomasti kaikkea. Säilön niitä joko päähäni tai mustakantiseen vihkoon. Todennäköisesti kumpaiseenkin ja sekalaisessa järjestyksessä. Tuo sekamelska ei vielä ole valmis teos kirjaston hyllyyn, vaan sitä on työstettävä. On mentävä kauemmas, katsottava erilaisilla okulaareilla. Vasta kun olen käynyt materiaalia läpi moneen kertaan, vääntänyt sen kippuralle ja hellin käsin silittänyt auki, se voi olla valmis.

Kolme.

Kirjoittajan vapaus ja vastuu. Kirjoittajana olen varas ja valehtelija. Haalin kaiken, mitä irti saan, kyselemättä. En tee sitä tahallani, pahoitteluni, jos nyt saan sinut ahdistumaan. Valehtelen sieluni sykkyrälle ja saan äitini korvat punoittamaan. Ja minullapa on vapaus tehdä niin!

Se, miten pitkälle olen valmis menemään tekstini kanssa, on sitten eettinen kysymys. Vaikka laki ei kiellä minua varastamasta naapurin Erkin elämää ja säilyttämästä sitä läppärilläni, minun on kirjoittajana kannettava moraalinen vastuu siitä, mitä julkaistaan. Voinko elää sen kanssa, että Erkki inhoaa minua lopun elämäänsä tai riitelee vastedes vaimonsa kanssa?

Voin vetää rajan monella tavalla. Joko piilotan Erkin elämän tarinaani tarpeeksi hyvin, niin, ettei kukaan yhdistä häntä kirjaani. Tai sitten totean kylmästi, että tämä on fiktiota ja minun näkemykseni viime kevään tapahtumista Runoilijapolulla. Tein miten tahansa, tai jotenkin siltä väliltä, fiktio on kuitenkin fiktiota ja valinta minun omani.

Neljä.

Tiedän, tätä ei pitänyt olla. Mutta tämä nyt ei varsinaisesti liity ihan siihen, mitä kirjoittajana tästä kurssista sain. Mutta sain itselleni. Pentti Saarikosken ajatus siitä, ettei elämä ole alusta loppuun kulkeva tie, jolla minä kipitän, vaan astia. Voi miten pakahduttava ajatus! Että elelen elämääni sangossa joka täyttyy! Voin siellä sukellella tässä hetkessä ja menneessä, järjestellä muistojani ja talletella havaintojani. En tietenkään voi todistaa, että elän täyttyvässä ämpärissä, mutta valitsen, että näin on. Tämä on minun näkökulmani!

No, tuossa vähän käytin oikeuttani valehdella. Kyllä tuo neljäskin liittyy kirjoittamiseen, mikäpä lopulta ei liittyisi? Minun muistoni ovat tässä ämpärissä ympärilläni, ja tästedes suhtaudun niihin hyvinkin vapaasti, tartun ensimmäisenä siihen, joka kelluu vastaan. Lopulta siihen, mikä on syvimmällä.


maanantai 28. syyskuuta 2015

Maijan tarina

Mä oon Maija. Mä kelasin, et kerron teille mun päiväst. Mä heräsin tänään yhen frendin luota. Kävin röökil. Etsin jotain safkaa jääkaapist, mut siel ei ollu oikein mitään. Siit tuntee tosi frendin, et saa välil bunkkaa sen luona. Kyl mä tajuun, etten koko ajan voi olla tääl. Se yrittää opiskellakki ja meil menee aina vähän liikaa viihteelle.

Mä keräsin mun kamat reppuun ja lähin. Tänään piti käydä sossus. Mua vituttaa käydä siel. Niit papereit on niin vitusti, enkä mä koskaan tiedä, onks mul kaikki. Miksei ne vaan voi antaa niit maksusitoumuksii ja rahaa tilille? Se on jotenki niin noloo seistä siin sossun aulas ja venaa omaa fukii. Siel on kaikkii spurgui, enkä mä kuitenkaa oo mikää spurgu! En mä mitää lasolii vedä, hyi vittu!

No sporas oli yks toinen frendi. Sovittii sen kaa sit yks keikka illaks. Tarviin lätkän pamei, ku ei ne tajuu lekuris, et ku ahistaa. On se kuitenkin parempi vetää pamei ku tykittää subuu. En mä oo sellanen. Eikä must tuu. Ni se frendi lupas hoitaa mulle lätkän pamei, jos käyn kääntää sille luurin DNA:lta. Iisi keikka.

No sossus ne haluski puhuu mun ”elämäntilanteesta”. Hermostuin, ku kelasin, et nyt ne ei annakaan niit maksusitoumuksii. Ne sano, et voisin päästä johonki mediatyöpajaan. Kelasin, et mikä juttu. Ai et kootaan jotain telkkareit tai jotain niinku työpajas? Mut se sossu sano, et se on jotain niinku vaik musavideoiden tekoo tai sellast ja siit maksettais jotain tukee, parempaa ku toimeentulotuki. Se oli joku hieno sana, emmä muista nyt.

Se sossu sano, et mun ”tilanne” on nyt niinku risteykses. Se tietää jotain mun kaman käytöst ja tollee, mut ei kaikkee. Se sano, et mul ei oo kämppää, ei työtä, eikä oikeen mitään. Se pisti mut miettii. Eka suutuin ihan vitusti, et vittuuks se ämmä mulle kertoo, miten mun elämä menee. Ku emmä mikään spurgu tai pirinisti oo. Pari kertaa vaan vetäny nokkiin.

No anyway. Se sano viel, et jos meen siihen pajajuttuun, ni voisin päästä johonki kämppään. Tai siis saada kämpän, jossa on jotain tukijuttui. Emmä tiedä mitä. Mut ku se kysy, et missä mä nukun ens yönä, ni kelasin, et frendeille en voi enää mennä, oon jo ollu kaikil. Ja himaan en voi mennä, siel nyt on kaikki niin sellast… menee vaan huutamiseks ja flaidaukseks. Sit on kuulemma joku mesta mis voi nukkuu, mut sielläkään ei voi asuu koko ajan. Enkä mä niiden pirinistien ja spurgujen kaa haluu, ku en mä oo sellanen.

Nii et tällänen oli mun päivä. Nyt mä lähen hakee sen luurin ja sit sen pamilätkän ja sit mun pitää varmaan vähä kelaa näit juttui. Et jos menis siihen pajaan.

t. Maija

***

Tämä kirjoitus on siis yksi kirjoittajakurssin harjoitus. Tehtävänanto oli kirjoittaa juttu kuvitteelliseen lehteen. Suunnittelemassamme kuvitteellisessa lehdessä kirjoitukset olivat aina osattomien kirjoituksia (vankien, asunnottomien, syrjäytyneiden nuorten jne).

Tässä tarinassa minun ääneni oli asunnottoman, päihdeongelmaisen, parikymppisen Maijan ääni. Kirjoittamiseen oli aikaa vain 20 minuuttia, joten tekstiä ei ole muokattu mitenkään. Tämä on esimerkkinä raakatekstistä, jonka tarina vei minut aivan mukanaan. Kuljetti todellisuuteen, jota olen seurannut vierestä vuosia, mutta joka on kuitenkin aivan muuta, kuin oma todellisuuteni on koskaan ollut.

Tarina on täysin fiktiivinen, eikä Maija ole todellinen henkilö.

Ensimmäinen lähiopetusviikonloppu

Ensimmäinen lähiopetusviikonloppu oli aivan mahtava. Kurssin aihe on "Kirjoittajan yhteisöt". Sukelsimme kirjoittajan maailmaan erilaisten harjoitusten kautta ja pohdimme yksin ja yhdessä kirjoittamisen muotoja. Tutustuimme toisiimme, kirjoitimme yksin ja yhdessä. Suurin anti viikonlopusta palautteen antaminen ja vastaanottaminen. Miten annan rakentavaa palautetta, miten se eroaa kritiikistä ja miten vastaanotan ja hyödynnän palautetta.


Tätä kautta minulle selkeni edelleen ajatus sitä, kuinka kirjoittaminen on prosessi. Harvoin teksti tulee valmiiksi kerralla, yleensä se etenee raakatekstistä muokkauksen kautta valmiimmaksi ja tämä sykli voi toistua monta kertaa ennen kuin teksti on valmis. Toisaalta teksti itsessään ei ole koskaan valmis, kirjoittajan täytyy vain päättää, että nyt se on MINUN mielestäni valmis.

Vietin koko viikonlopun Hämeenlinnassa ja minulla oli myös aikaa sulatella kurssin antia ihan rauhassa. Vuokrasin pyörän ja tutustuin kaupunkiin helmat liehuen, päätä tuulettaen. Tiivis ryhmätyöskentely oli antoisaa ja rankkaa. Tuntui hyvältä olla lauantai-iltapäivä ihan yksin, antaa ajatusten järjestäytyä.


Kirjoitin ensimmäisen fiktiivisen tarinani. Olen arastellut fiktion kirjoittamista, lykännyt sitä, koska olen tuntenut, ettei rahkeet riitä. Kirjoitusharjoitukseen oli aikaa 20 minuuttia ja sinä aikana paperille pulpahti päivä "Maijan" elämästä. Oli huikeaa, miten oma mieli vaihtui Maijan ajatuksiksi ja pohdinnoiksi. Aivan kuin olisin ollut joku toinen. Hänen arvomaailmansa ahdisti minua jopa niin, että vaihdoin kesken kirjoittamisen tarinan suuntaa toiveikkaammaksi. Maijan tarinaa kirjoittaessani sain pienen aavistuksen kirjoittamisen voimasta. Olen aina tiennyt ja saanut kokea, mikä voima on lukemisella, kuinka terapeuttista se voi olla. Kirjoittamisen voima on samanlainen, vain tuhat kertaa voimakkaampi. Huh...



Lähiopetus oli vasta osa kurssia ja opiskelu jatkuu vielä itsenäisillä töillä ja verkossa. Oma paikka alkaa löytyä. Tunnetta on vaikea pukea sanoiksi. Huikeaa!

p.s. Tässä on Maijan tarina.

torstai 24. syyskuuta 2015

Kirjoittajan identiteettiä etsimässä

Muistan, kun opiskelin erityispedagogiikkaa ja sosiaalialaa. Luin tentteihin, pakersin itsenäisiä tehtäviä. Päällimmäisenä tunteena oli velvollisuus, tunnollisuus ja auttaminen, toisten hyvinvointi. Opettelemalla nämä asiat voin olla hyödyksi ja avuksi. Ala oli minulle helppoa. "Kiitos Jeesus että tiedän, miten kuuluu tehdä".

"Asiakas on oman elämänsä subjekti", tämä oli silloin uutta ajattelua. Minulle se oli itsestäänselvyys, joten näkökulma oli helppo omaksua ja linkittää jokaiseen oppiaineeseen. Suoritin auttamista ja velvollisuuksia. En voinut kuvitella itselleni mitään muuta ammattia kuin sellaisen, jossa olen konreettisesti hyödyksi jollekin, jonka asiat ovat huonommin kuin itselläni.

En vain tajunnut, etten itse ollut oman elämäni subjekti, toimija, päähenkilö.

Nyt alkaneet opinnot ovat aivan toista laatua. Kirjoittamista, kirjallisuutta. Asioita, jotka eivät ole ihan suoraan hyödyksi kenellekään, mutta inspiroivat minua. Olen äärettömän kiinnostunut. Opiskelen itselleni, en arvosanoja tai tutkintoa varten, vaikka nekin ovat tähtäimessä. Minun tähtäimessäni, minulle.

Minäminäminä, sanoo joku haamu menneisyydessä, oma varjoni. Välillä se heiluttelee verhoja ikkunassa. Rauhoittelen haamuparkaa kertomalla, miten paljon olen itse saanut kirjoista, lehdistä, teksteistä. Miksei niistä olisi apua ja iloa jollekin muullekin? Toisaalta komennan kummituksen nurkkaan ja katoamaan, lentämään ikkunasta. Kaiken ei aina tarvitse olla hyödyllistä!

Ystäväni kirjoitti blogissaan siitä, kuinka kirjoittamiseen kuuluu paljon kaikkea näkymätöntä. Kirjoittajaksi tullaan vain elämällä. Näitä teemoja käsittelee myös ensimmäinen kurssikirjani, "Sana kerrallaan. Johdatus luovaan kirjoittamiseen" (Miisa Jääskeläinen, 2005). Tuo kirja on johdatellut minua tämän viikon. Opettelen elämään ja olemaan silmät tietoisesti avoinna. Näkemään, kokemaan ja tuntemaan. Erona "vanhaan minään" ja sossutädin identiteettiin on se, että nyt pysähdyn, opettelen nimenomaan kuvaamaan ja pohtimaan asioita ilman sitä jäytävää pakkoa ratkaista kaikki. Kuinka helpottavaa! Minun ei tarvitse ratkaista kaikkea, mutta voin hyödyntää sisäsyntyistä ominaisuuttani havainnoida ja analysoida.


Kirjoittamiseen on paljon erilaisia tapoja, eikä yhtäkään ainoaa oikeaa. Voin kirjoittaa tekstejä päässäni ja sitten pulauttaa ne näppäimistölle, tai tehdä tarkkoja suunnitelmia ja kaavioita joiden mukaan järjestelmällisesti kirjoittaa. Voin myös antaa tekstin viedä mukanaan, aloittaa vain näpyttelyn ja katsoa, mihin polku vie.

Kirjoittaminen, tekstin tuottaminen on pirun hidasta puuhaa. Usein tekstiä syntyy kuin itsestään, mutta sitä edeltää pitkä aika epämääräistä vellomista. Jostain syttyy kipinä, joku aihe jää kiertämään takaraivoon. Yhtäkkiä havaitsen kaikkea siihen liittyvää. Ehkä kirjoitan jotain pientä muistiin. Illalla ei meinaa tulla uni. Olen hajamielinen, omissa maailmoissani. Sitten teksti pulpahtaa esiin.

Jääskeläisen kirjassa pohditaan paljon kirjailijan tai kirjoittajan identiteettiä. Ilman sitä ei voi olla kirjoittaja. Mutta miten identiteetti syntyy? Mistä tiedän, onko  minulla kirjoittajan identiteetti? Tärkeintä Jääskeläisen mukaan on nähdä ja tiedostaa asioita. Suurin ero kirjoittajan ja ei-kirjoittajan välillä on se, että kirjoittaja tiedostaa asioita ja tekee tietoisia valintoja kirjoittaessaan. Valitsee tekstilajia, tiedostaa tekstiinsä vaikuttaneita asioita ja tunteita, tiedostaa hiljalleen olevansa kirjoittaja.

Kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelu on minulle samaan aikaan suurta helpotusta ja isoja haasteita. Paradoksaalisesti helpotuksen ja haasteen tarjoa sama asia: luovuuden vapaus. Olen ollut melkoinen suorittaja, jolle on tärkeää tehdä asiat oikein. Toisaalta valintojen tekeminen on aina ollut todella vaikeaa, sillä koskaan en voi tietää, teenkö oikean valinnan!

Kirjoittamisessa ei ole olemassa oikeaa ja väärää, mikä on suorittajaminälle vapauttavaa. En voi pyrkiä tekemään asioita oikein, kun mitään oikeaa ei ole. Haasteena on luottamus omiin kykyihin ja omiin valintoihin. Koska on vapaus, on myös luotettava omaan näkemykseen ja omaan kirjoittajan identiteettiin. Minä tein tässä tekstissä nämä valinnat ja seison niiden takana.

Nyt jännittää. Edessä on ensimmäinen viikonloppu lähiopetusta. Kaikki alkaa. Vaikka toisaalta on jo alkanut, olen jo omalla matkallani kirjoittamassa, opettelemassa, elämässä. Yksi asia on selvä. Kirjoittajaksi voi tulla vain kirjoittamalla.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Uusia, ihania asioita syksy pullollaan!

Pitkästä aikaa minulla on tunne, että elämässä on niin paljon hyvää, että hykerryttää! On jotenkin hyvässä suhteessa omia juttuja ja perheen juttuja ihan jokaisella.

Pippurinen Kiroileva Siili aloitti koulun. On iso juttu kulkea itsekseen koulumatkoja ja lähteä kaverin kanssa leikkimään vähän omaa pihaa pidemmälle. Koristreenit maistuu taas ja tiedossa on paljon matseja. Siili pääsi Hobitin mukaan kokkikurssille ja veljekset nauttivat uudesta yhteisestä harrastuksesta.

Hobitti jatkaa tuttua partioharrastusta, nyt Seikkailijana. Kokkikerhon ja partion lisäksi hän aloitti Junior Lifesaver vesipelastuskurssin, joka on tälle silakalle ihan mainio harrastus. Saa oppia uusia, hyödyllisiä asioita ja ennen kaikkea pulata vedessä. Eikä tarvitse kilpailla. Uinnista on tullut nyt jokaviikkoinen harrastus myös Kiroilevalle Siilille jommankumman vanhemman kanssa. Ihanaa yhdessäoloa.

Korishirmun treenit ja matsit täyttävät arkea ja meidän kaikkien viikonloppuja. Dusaajalla on uusi työ ja sen myötä paljon uusia haasteita. Nämä kaksi matkaavat yhdessä turnauksiin lähikaupunkeihin ja ulkomaillekin tulevan talven aikana.

Minulla on alkanut opiskelujen myötä aivan uudenlainen arki. Otin pehmeän laskuun opintoihin ilmoittautumalla yksittäiselle kirjoituskurssille, ikään kuin lämmittelynä. Se osoittautui hyväksi ideaksi, sillä edellisestä opiskelusta on taas vierähtänyt kuutisen vuotta ja kun ala on nyt aivan uusi siinä on opettelemista.

Tänään varmistui, että kirjoittamisen perusopinnot todella toteutuvat tämän lukuvuoden aikana. Opiskelupaikkana on Hämeen Kesäyliopisto ja Hämeenlinna, emoyliopistona Jyväskylän Avoin yliopisto. Aloitan myös kirjallisuuden perusopinnot sivuaineena, etäopiskeluna Jyväskylän Avoimessa. Kirjoittamisen perusopinnot ovat 30 opintopisteen laajuiset ja kirjallisuuden perusteet 25 opintopisteen laajuiset. Kirjallisuuden opintoja teen kirjaimellisesti pääaineopintojen sivussa, eli pikkuhiljaa muutaman vuoden aikana. Nyt voin alkaa suunnitella tarkemmin opintojani ja niiden aikatauluja.





Uskomatonta. Isosta, aluksi niin haparoivasta toiveesta kasvoi tavoite, joka haki vimmatusti toteutumistaan viime kevään aikana. Miten, mitä, missä? Osaanko, uskallanko? Ja nyt minulla on edessäni kurssiohjelma ja ensimmäinen vuosi kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelijana!

Uskon vahvasti, että elämä on tasapainossa, kun löytää jonkun oman intohimon. On se sitten harrastus, työ, opiskelu tai vaikka luottamustoimi. Näitä voi olla montakin, ja ne voivat vaihdella.  Tuntuu hyvältä, että olemme löytäneet jokainen oman jutun. Olemme aika tiivis pesue, mutta tiiviys voi alkaa kalkkeutua, jos siinä ei ole tilaa hengittää. Puuhata omiaan.

Mikä on sinun intohimosi, oma juttusi?

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Naiset, jotka opettelivat seisomaan omilla korkokengillään. (Laura Honkasalon "Perillä kello kuusi")

Laura Honkasalon Perillä kello kuusi vie lukijan 1960-luvulle, kertoo sen ajan elämäntavasta, naisen asemasta, roolimalleista ja odotuksista.

Laura Honkasalo - Perillä kello kuusi, e-kirja
Kuva: Elisa Kirja

Honkasalo herättää lukijan kiinnostuksen aloittamalla tarinan 1990-luvulta ja raottamalla verhoa kuusikymmenluvulle tarjoamalla näkymää muistoihin. Isän kuoleman jälkeen päähenkilöperheen aikuiset tyttäret alkavat riisua lapsuudenkotiaan taulu, sohva ja muisto kerrallaan. Asetelma toimii. Näen silmissäni lasiset tuhkakupit, Marimekon verhot, sohvakalustot ja pukupusseihin sullotut edustusvaatteet. Haluan tietää lisää. Keitä tässä talossa on asunut?

Kirjailija maalailee eteeni kuvan 60-luvun Helsingistä ja Espoosta. Sisustus, autot ja kahvilat ja toisaalta ihmiset ja heidän asenteensa ja ajatusmaailmansa tulevat tutuiksi.

”Käytävässä oli vihertävät loisteputkivalot, hän avasi huurrelasioven. Piirtäjät vilkaisivat häntä valopöytiensä äärestä ja hymyilivät. Ilma oli tupakansavusta sakea. Ehkä sellaisessa uudessa rakennuksessa on hankala tuulettaa, palmuvehkatkin näyttivät harmahtavilta.”

Paitsi ajankuva, kirja on perheen tarina. Päähenkilöiksi nousevat kaksi hyvin erilaista naista, Vuokko ja Aune. Vuokko on edustusrouva, jonka päivät täyttyvät kampaajakäynneistä, sisustamisesta, shoppailusta, lasten koulumenestyksen tarkkailemisesta ja hyväntekeväisyysillallisista. Olenko tarpeeksi laiha, kaunis ja nuori? Kelpaanko miehelleni, kelpaanko ystävilleni? Onko kulissi kunnossa, kiillotettu ja siloiteltu? 

”Hiekkakäytävällä Vuokko otti Ristoa käsikynkästä, kuka tahansa joka katsoi saisi ehdottomasti sen vaikutelman, että he olivat onnellisia, ei ollut miehen selkää, joka kohosi kylmänä kuin jäkälöitynyt rantapaasi, ’etkö sä voi käsittää, miten koville työ ottaa? Keväällä Risto oli asettunut välillä työhuoneeseen, koska kärsi unettomuudesta. Carita oli pudistellut päätään, avioparien ei pitäisi koskaan nukkua erillään.”

Aune, perheen isotäti, on katkeruuteen taipuvainen vanhapiika, jonka elämäntehtävä on elää Raamatun oppien mukaisesti, mahdollisimman vaatimattomasti ja omaa etuaan vältellen. Mustavalkoisten silmälasien läpi elämä on helpommin kontrolloitavissa. Elämässä on asioita, jotka ovat väärin ja asioita, jotka ovat oikein. Piste. 

”Hän katseli talojen ikkunoita, hänellähän oli kaikki hyvin, oma pieni osake ja hyvä työpaikka, Blomqvist oli aina ollut reilu palkanmaksaja. Ei saanut valittaa, ei saanut murehtia yksinäisyyttä, sillä ihminen ei ollut yksin, Jumala katsoi aina perään, näki kaiken, mitä hän teki. Kun eli oikein, sai lopulta palkinnon, iankaikkisen elämän.”

Kirjan keskeisiä teemoja ovat ajankuvan lisäksi toisten ihmisten odotukset ja oman elämän haltuun ottaminen. Vuokko ja Aune, hyvin erilaiset naiset erilaisilla elämänarvoilla varustettuna, ovat molemmat toisten ihmisten odotusten vankeja. Aunen arvot ovat Raamatussa ja vanhoissa uskonnollisissa perhearvoissa. Voin nähdä Aunen pään päällä johtotähden, jossa lukee: ”Mutta mitä muut siitä ajattelisivat?” ja ”Ei minun aikanani sopinut tehdä noin!” Aune paheksuu syvästi Vuokon tuhlailevaa elämäntapaa, koruja ja itsensä kaunistamista. Se on pinnallista ja turhaa itsensä korostamista.

Vuokko on kuitenkin yhtä lailla vankina muiden odotuksista rakentuvassa kuplassa. Edustusrouvan kuuluu näyttää hyvältä, hoikalta ja nuorelta. Lasten pitää olla hyvin kasvatettuja ja fiksuja, kaikki normista poikkeava on epäonnistuneen äidin merkki. Kodin tulee olla siisti ja rauhallinen, moderni ja toimiva. Vaikka apuna on ajan hengen mukaan siivooja ja kotiapulainen, edustusrouvalla on kädet täynnä organisointia ja pinnan silottelua. Kaiken pitää näyttää täydelliseltä Me Naisten haastattelussa. Kadonnut intohimo lakaistaan maton alle villakoirien seuraksi.

Molemmat naiset alkavat epäillä omia elämänarvojaan ja punnita sitä, kuinka pitkälle ovat valmiita elämään toisten ihmisten odotusten mukaisesti. Tupeeratut hiukset ja naisten oikeudet astuvat ulos talosta, aviomiehen ja kauan sitten kuolleen isän varjoista, käsi kädessä, korot kopisten. Me saamme näkyä, meillä on mielipiteitä, me olemme arvokkaita omina itsenämme. Naiset heräävät ajattelemaan omilla aivoillaan ja uskaltavat myös näyttää sen.

Tarinan keskiöön nousee perheen kuopuksen, Piitun, ja Aunen erikoinen ystävyys. Molemmat avaavat toisilleen toisenlaista tapaa ajatella ja etenkin Piitu herättää Aunen moderniin ajatukseen siitä, että hän voisi olla oman elämänsä ohjaaja, ei vain näyttelijä. Piitun rohkaisemana Aune lopulta repäisee oman kuorensa rikki ja lentelee seuramatkalle kokeilemaan siipiään aivan vieraassa kulttuurissa, vieraiden ihmisten keskellä, missä kenelläkään ei ole ennakko-oletuksia, eikä odotuksia.

Rinnalla kulkee Vuokon tarina. Vuokko alkaa nähdä kulissit ympärillään, kasvavat lapset ja etääntyneen avioliiton. Hän alkaa olla valmis poksauttamaan kuplan rikki ja ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Hieman kliseisesti tässä kuvaan tulee myös nuorempi rakastaja, joka pönkittää keski-ikäisen perheenäidin itsetuntoa niin, että tämä lopulta nousee seisomaan omilla korkokengillään.

Pidin erityisesti Honkasalon maalailevasta kirjoitustavasta ja tarkoituksellisen vaihtelevasta kirjoitustyylistä. Vaikka tarina itsessään oli kevyt ja melko ennalta-arvattava, Honkasalon kuvaileva teksti imaisi mukaansa.

Teksti on paikoin todella arkista, nauroin välillä ääneen Vuokon ajatuksille miehensä ulkonäöstä. 

”Kuvitteliko se itse olevansa joku elokuvatähti? Harmaantuvaa karvaa nenässä ja korvissa, pakarat alkoivat jo roikkua, sääret olivat valkeat kuin kiven alta löytynyt mato.”

Toisaalta kirjailijan tapa maalata ajankuva näkyväksi on todella kaunista. 

”Ilmassa oli kullanvaalea paino, tuoksut olivat täyteläisiä. Vuokko pujahti autoonsa, kieritti ikkunan auki ja tunsi, miten tuuli kävi hiuksiin. Oma auto, oma vapaus. Hän lasketteli liittymästä moottoritielle, meri kimmelsi, rannoilla uusia rakennuksia, korkeita torneja, etäällä vesitornien kantarellit. Hänen sopivasti päivettyneet kätensä ohjauspyörällä, liikaa ei voinut auringossa olla, jottei saisi kesakoita. Oli niin paljon sääntöjä, ne olivat kuin kuivat oksat, jotka viima riipi nurmikolle, ne kerääntyivät hänen päälleen, raapivat ihoa.”

Kirjailija taituroi myös lauserakenteilla. Varsinkin kirjan alussa Vuokosta kertovissa luvuissa lauseet ovat rönsyileviä ja hieman hajanaisia, kuten Vuokon ajatuksetkin. Aunen elämää kuvailevissa luvuissa lauseet ovat lyhyitä ja selkeitä, jopa koomisen töksähtäviä. Asia on paketoitu tiukasti ison alkukirjaimen ja pisteen väliin, omalle paikalleen, kuten Aunekin. Kirjoitustyyli tukee Aunesta hahmottuvaa kuvaa tiukasti kontrolloituna, omaan arvoonsa vähätellen suhtautuvana vanhenevana naisena.

Honkasalolla on taito pitää lukija kiinnostuneena. Henkilöt ovat eläviä, mielenkiintoisia ja samaistuttavia. Tarinassa on juonenkäänteitä, hersyviä kuvauksia ja hyvää kuvailua. Tässä voisi olla aineksia jatkoonkin. Katse taaksepäin: Aunen lapsuus ja nuoruus omaperäisine vanhempineen. Ja eteenpäin: perheen tyttärien, Piitun ja Eetun tarinat. Noudattivatko he omaa kaavaansa, hippitytön ja sovinnaisen esikoisen tarinoita? Mitä Ristolle lopulta kävi Vuokon lähdettyä?

Kaiken kaikkiaan nautin kirjasta kovasti. Se tarjosi sen, mitä kirja mielestäni parhaimmillaan voi tarjota: hypyn toisenlaiseen aikaan ja maailmaan sekä silmälasit, joiden läpi katsoa jonkun toisen tarinaa. Suosittelen lämpimästi.

Laura Honkasalo (2015), Perillä kello kuusi. Otava, Helsinki. ISBN 9789511273752.


torstai 3. syyskuuta 2015

Mitäs kympin tytöt?

No mitäs.
Lapsena olin vähän liian iso lapsellisiin leikkeihin. Kauhistelin ja ihailin poikien rajuja leikkejä. Ja Ninniä, joka uskalsi mennä niihin mukaan. Mutta Ninni olikin vähän jotenkin... No ei sen kanssa vaan osannut olla. Kuin olisi ollut hiekkaa kelkan jalasten alla. Ei vaan luistanut. Mahassa tuntui ilkeä muljahdus, kun mietti, oliko niillä lupa kiivetä puuhun. Olin melko varma, etteivät olleet edes kysyneet. Mutta ei ne varmaan tahallaan olleet tuhmia. Minä ajattelin tahallani pahaa niistä, epäilin, ettei niillä ollut lupaa. Minähän tässä tein väärin.
Ala-asteella oli kivaa. En ymmärtänyt niitä, jotka valittivat läksyistä ja pitkistä tunneista. Tuntui niin ihanalta, kun osasi vastata! Oikein tai väärin. Piste. Yksi plus yksi on kaksi. Verbi ilmaisee tekemistä. Ihanat litaniat: "että, jotta, koska, kun..." Joskus jatkoin itsekseni "...kunnes vaikka rakastun". Taas kouraisi mahasta. Nyt pitää keskittyä asiaan. Kukaan ei sanonut, että pitää lisätä jotain omaa. Varsinkaan mitään tunteita herättävää.
Mitäs me kympin tytöt. Yläasteella oli vähän hankalaa. Kun mahassa murisi niin hirveästi. Tiesin kyllä, miten ala-asteella pitää olla ja mitä tehdä, mutta entäs nyt? Uskonnontunnilla ei enää riittänytkään, että osaa ladata Isä meidän, nyt naamalle läväytettiin sodat ja nälkäiset lapset. Pitäisi tehdä jotain. Suunnittelen puolitosissani lähteväni lähetystyöntekijäksi Keski-Afrikkaan. Se olisi oikein. Hyvät ihmiset tekevät niin. Pyyteettömät. Onneksi tuli rippikoulu ja arvot kerrottiin taas tarkasti. Tämä on oikein ja hyvä asia, tämä on väärin. Aina teet syntiä, mutta onneksi et joudu itse niistä vastaamaan. Asiat, arvot ja tunteet ovat järjestyksessa, omissa pikku lokeroissaan.
Ammattikoulu? Enhän minä tiedä, mitä haluan tehdä! Sitä paitsi koulussa on kivaa, joten jatkan lukioon. Täällä meitä tyttöjä on paljon enemmän kuin poikia. Jostain luin, että hyvin koulussa pärjäävät tytöt uhkaavat vallata opiskelupaikat heitä huonommin menestyviltä pojilta. Mahassa kouraisi taas. Anteeksi, ei ollut tarkoitus. Teinköhän minä väärin? Hymyilin kameralle kädessäni todistus, jossa oli eetä ja ämmää ja ysiä hipova keskiarvo. Join omissa lakkiaisissani yhden lasin kuohuvaa. Ettei kontrolli pettäisi.
Laitoin paperit lähihoitajakouluun. Lähihoitaja on melkein kuin lähetystyöntekijä, mutta auttaa täällä Suomessa. Sekin olisi kuulemma suotavaa. Että keskityttäisiin vaan oman maan asioihin.
Mitäs me kympin tytöt. Hoitoalalla, sosiaalialalla ja opettajina. Syödään aika paljon maitohappobakteereita. Rauhoittaa kuulemma vatsaa.
Kuva: http://startedtoday1





torstai 27. elokuuta 2015

Kuinka sekamelskaperhe järjestäytyy?

Meillä asuu viisi aika impulsiivista ihmistä. Tavarat unohtuvat lojumaan vääriin paikkoihin, kun mieleen juolahtaa jotain muuta ja huomio kiinnittyy seuraavaan asiaan. Tuloksena on hyvin sekainen koti. Ei niinkään likainen, mutta sekainen.

Sekasotku vaikuttaa moneen asiaan. Itse olen hermostuneempi ja rauhattomampi, lapsissa sotku näkyy helposti hillumisena. Sotkussa on hankalaa oppia järjestelmälliseksi.

Olemme helposti hyvin mustavalkoisia siisteyden suhteen. Joko ihan kaikki on oikeilla paikoillaan ja kukkia pöydällä, tai kotona vallitsee kaaos. Kun aloin orientoitua syksyyn, mietin monta päivää erilaisia tapoja, joilla me kaikki, lapset ja aikuiset, voisimme helpommin pitää kotia järjestyksessä. Mielessäni oli kirkkaana myös vanha totuus ulkoisen ja sisäisen elämänhallinnan yhteydestä.

Selailin Pinterestiä ja lueskelin kaikki Kotivinkit ja muut perfecthousewife-julkaisut läpi. Elokussa ne pursuilevat vinkkejä juuri minunlaisilleni sotkuisille boheemeille perheenäideille. Tavoitteenani oli löytää pieniä niksejä, jotka ikäänkuin huomaamatta ohjailisivat meidän kaikkien päivittäisiä toimia vähän järjestelmällisempään suuntaan.

Aloitin miettimällä tärkeimmät solmukohdat, paikat ja asiat, jotka keräävät sotkuja.

1. Kodinhoitohuone
Jos kodinhoitohuone ja pyykkihuolto ei toimi, seuraa vaatekaaos, joka johtaa kiireisiin aamuihin ja kadonneisiin sukkiin.

2. Lasten kännykät, bussiliput, avaimet ja koulusta tulevat laput. Aina kadoksissa. Niiden myötä lapsilla on väärät liikuntavaatteet ja vanhempainvarttiaika meni viikko sitten. Seistessään bussipysäkillä (ilman lippua) heidän on myös vaikeaa saada yhteyttä vanhempiinsa (ilman kännykkää) kertoakseen, että tänään on retki Korkeasaareen (eikä heillä ole retkirahaa.)

3. Keittiö, ruokaostokset, "Mitä tänään syödään?"

Näihin kolmeen kiteytyy meidän perheessä kaaoksen taimi, joka kasvaa kohisten toinen toistaan ruokkien.

Koko homman juju on uusi ystäväni, joka on avain järjestykseen. Yleisavain. Dymo.


Tällä tarrakirjoittimella merkkasin aivan kaiken tarpeellisen: lasten vaatelaatikot, muropurkit, koiranruokapurkit, jauhopurkit, pipohyllyt ja likapyykkilaarit... melkein lemmikit ja perhenjäsenetkin.




Siivosin perinpohjin kodinhoitohuoneen ja järjestelin sen uudestaan. Tärkeimmät tavarat ovat kaksi pyykkikoria, märille ja kuivurista tulleille pyykeille omansa. Pyykkihuollon suurin ongelma meillä on kodinhoitohuoneeseen kertyvät puhtaat pyykit. Niiden viikkaaminen ja järjesteleminen jokaisen omiin laatikoihin ja kaappeihin vie hurjan paljon aikaa, koska kasa kasvaa parissa päivässä kuution mittoihin ja on vaikeasti hallittavissa.

Kummitätini keksi aivan loistavan idean: järjestellään kodinhoitohuoneeseen jokaiselle perheenjäsenelle oma kori, johon kuivat vaatteet voi suoraan laittaa. (Tässä vaiheessa hyvin järjestelmälliset ja vaatteita silittävät henkilöt voivat lopettaa lukemisen.) Siis viikkaamatta. Ihan vaan survotaan sinne koriin. Siitä jokainen voi joko ottaa suoraan aamukiireessä vaatteita tai paremmalla ajalla itse viikata niitä oikeille paikoille. Näin pyykit eivät ole valtavassa kasassa kodinhoitohuoneen pöydällä. Käytännössä minä useimmiten viikkaan vaatteet tästä eteenpäin, mutta se sujuu nopeasti, kun ne on jo valmiiksi lajiteltu.


Eteiseen kehittelin "komentokeskuksen". Tästä löytyy paikka koulusta tulevalle postille, perheen yhteinen kalenteri, jokaiselle lapselle oma pieni muistitaulu ja nimetyt laatikot kännykkää, avaimia, bussilippua ym. pientä varten.


Lapset laittavat koulusta tulevan postin laatikkoon, ja allekirjoitetut, kouluun päin lähtevät postit laitetaan magneetin alle.


Komentokeskuksesta löytyy myös "tienausasema". Meidän lapsilla ei ole viikkorahaa, vaan rahaa voi ansaita tekemällä pieniä kotitöitä. Jaoin magneettitaulun teipillä ensin kolmeen osaan, jokaiselle lapselle oma osio. Osat on jaettu vielä kahtia, "aion tehdä" ja "tehty".


Alla on magneetteja, joihin on kirjoitettu erilaisia kotitöitä, kuten imurointi, vessanpesu, eteisen järjestäminen ja pölyjen pyyhkiminen, sekä niistä saatava palkka. Näistä voi sitten valita itselleen hommia. Rahat tilitetään kerran viikossa. Tässä taulussa jokaisella on myös läksypallura, joka siirretään "tehty"-puolelle, kun läksyt on hoidettu.


Lisäksi meillä on yhden kaapin oveen laitettu nakkilista, jossa on vastuu joka päivälle. Listassa on koiran ulosvienti ja ruokkiminen, tiskikoneen tyhjennys ja roskat. Näistä hommista ei makseta, vaan ne kuuluu tehdä ruokapalkalla.


Keittiön siivosin ja järjestelin jokaista kaappia myöten. Nyt se on selkeä ja toimiva. Keittiöön sijoitin myös aikuisille "dementia-aseman", johon laitetaan laskut, kauppalista, muut muistettavat asiat ja ruokalista.


Ruokalista laadittiin yhdessä koko perheen kanssa. Kaikki saivat ehdotella ruokia ja iltapaloja ja ne kirjoitettiin pienille pahvilappusille. Laput mukiin ja sieltä arvotaan aina sunnuntaisin seuraavan viikon ruuat ja iltapalat. Kun ne on suunniteltu viikoksi kerrallaan, tehdään ruokaostokset Foodiesta kerran viikossa. Tämä säästää rahaa, aikaa ja hermoja merkittävästi. Lapset on tykänneet katsoa, mitä on ruokana, ja uusiakin ruokia on maisteltu ihan kivasti. Kun ne lukevat listassa (vähän niinkuin koulussa), niistä ei neuvotella.



Miten nämä sitten käytännössä toimivat? Nyt on muutama viikko vasta menty arkea, mutta tähän mennessä kaikki on sujunut hienosti. Aluksi pitää toki koko ajan poikia (ja Dusaajaa) muistuttaa näistä, mutta arki on hiljalleen koko ajan omatoimisempaa. Kun myös allekirjoittanut on tosiaan hyvin suurpiirteinen, nämä pienet arjen helpottajat auttavat ehkä kaikkein eniten minua. Niiden avulla on myös huomattavasti helpompaa vastuuttaa lapsia. Pelkät sanat menevät usein toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta nämä konkreettiset lappuset muistuttavat ylipäänsä siitä, että tavaroilla on paikat.

Esimerkkinä ekaluokkalainen, joka tänään otti itse välipalansa (no se ei sinänsä ole uutta) laittoi syötyään kaikki astiat, muropurkin ja maidon OIKEILLE paikoille, ja lopuksi pyyhki pöydän. Olen tyytyväinen. Aikaisemmin ne olisivat jääneet tyynen rauhallisesti (sotkuiselle) pöydälle.

Kaiken kaikkiaan koti on pysynyt koko ajan perussiistinä, eikä viikkosiivous ole tarkoittanut kerran kuussa tapahtuvaa suursiivousta.

Toivottavasti näistä vinkeistä on jollekin iloa! Uusia vinkkejä otetaan myös vastaan!

p.s. Dymo on hommattu Claes Ohlssonilta, magneettitaulu ja magneetit Ikeasta, samoin kännykkälaatikot ja kehykset. Metalliset postilaatikot ovat Granitista. Muistaakseni liitutaulutarraa saa myös Granitista. Hittolainen, jos joku vielä maksaisi tästä mainostamisesta... ;)

tiistai 25. elokuuta 2015

Hyvää oloa etsimässä

Pari vuotta sitten aloitin kuntokuurin, kävin kuntosalilla ja jumpissa ja kunto kohosi hienosti. Olo oli hyvä, mutta suorittaminen nakutti jatkuvasti päällimmäisenä. Sätin itseäni heti, jos viikon tavoitteet eivät toteutuneetkaan. En nauttinut liikkumisesta, vaan sen mukanaan tuomasta hyvänolontunteesta. Pikku hiljaa into lopahti ja liikkuminen jäi kokonaan.



Nyt olen kuulostellut itseäni ja etsinyt niitä omia, hyvää oloa tuottavia juttuja. Mukavuudenhaluisena ihmisenä nautin lukemisesta ja käsitöistä. Ne hoitavat mieltä, mutta valitettavasti eivät kehoa. Kunto on surkea.

Aloin listata kivoja liikuntamuotoja ja niitä, joita en vielä ole kokeillut.

Näistä pidän:

kävely
luonnossa liikkuminen
vesi, mutta ei välttämättä uinti
kuntosali (jos osaan pitää rajat, ettei siitä tule suorittamista)
venyttely

Ei mikään pitkä lista, mutta tästä voi jo vetää johtopäätöksen, että nautin rauhallisesta liikunnasta omassa tahdissa.

Näihin haluaisin tutustua enemmän:

pilates
Metod Putkisto (olen käynyt esittelytunnilla ja tykkäsin kovasti)
vesijuoksu
koripallo (no, siis ihan vaan kokeilla)

Jos kunto olisi parempi, nauttisin liikunnastakin enemmän. Fakta. Haluaisin mennä vaeltamaan, haluaisin pyöräillä enemmän. Niinpä aloitan ja koetan pitää mielessäni, mikä meni viimeksi pieleen.

Vältettäviä asioita:

aikataulut
epärealistiset tavoitteet
vaaka
suoritusten kirjaaminen (voi kuinka kivaa tämä olisi, mutta ei, minulla se johtaa suorittamiseen)

Tällä kertaa en ryhdy laihdutuskuurille ja yhdistä kuuriin raskasta liikuntaa viittä kertaa viikossa. Tavoitteena ei ole rääkin jälkeinen hyvä olo, eikä vaakalukemat. Tavoitteena on kokonaisvaltainen hyvä olo. Haluaisin liikkua sekä yksinäni, että perheen kanssa. Kammotus on liialliset aikataulut ja niiden mukanaan tuoma näennäinen elämänhallita.

Meidän keskimmäinen, Hobitti, halusi myös päivittää harrastusvalikoimaansa. Parkour tuntui tällä hetkellä liian rankalta ja jotain uutta olisi kiva kokeilla. Istuttiin juttelemaan, selailtiin netistä erilaisia vaihtoehtoja. Ajauduimme nopeasti tutkimaan erilaisia vesiurheilulajeja. Tavallinen uimakoulu ei tullut kysymykseen hyvälle uimarille, toisaalta tavoitteellinen kilpauintiryhmäkään ei ole tämän pojan juttu, hän inhoaa kilpaurheilua. Vesi on kuitenkin Hobitin oma elementti, kesällä mökillä hän viettää melkein enemmän aikaa vedessä kuin tukevalla maalla, säästä tai veden lämpötilasta piittaamatta.



Urheiluhallien sivuilta löysimme paljon vaihtoehtoja, joista osa oli valitettavasti jo täynnä, kun ilmoittautuminen oli ehtinyt jo alkaa. Lähempi tarkastelu selittikin syyn nopeaan ryhmien täyttymiseen. Kurssit ovat edullisia ja mielenkiintoisia ja ryhmät mukavan pieniä. Junior Lifesaver -kurssilla oli vielä tilaa ja Hobitti innostui heti. Tuonne minä haluan!

Eilen oli ensimmäinen kerta. Altaasta nousi tunnin jälkeen intoa puhkuva poika silmät loistaen. Oli uitu räpylöiden kanssa ja ilman, harjoiteltu erilaisia uintitekniikoita ja kaverin kuljettamista vedessä. "Äiti, ilmoita mut kans sinne jatkokurssille!"

Hobitin harjoitellessa hengenpelastusta me nautimme kuopuksen kanssa polskuttelusta muissa altaissa. Oli aika myöhäinen arki-ilta, joten hallissa oli rauhallista. Leikimme vedessä ja pääsin kokeilemaan vesijuoksuakin kuopuksen hyppiessä altaan reunalta. Vesijuoksu tuntui omalta tavalta liikkua. Tänään olen selaillut Youtubesta tekniikkavinkkejä ja odotan jo ensi maanantaita, kun pääsen uudestaan polskimaan. Urheiluhalleilla on myös kuntosalit, joita voisi kokeilla. Omaa liikuntaa ja samalla lasten kanssa olemista.



Huomenna menen Malmin Metod Putkisto Studion "Kävelyn taito" -kurssille. Jep. Opettelen uudelleen kävelemään. Siitä lisää myöhemmin...

Se tunne, kun omanlainen tapa liikkumiseen löytyy. Ei pelkästään se tunne liikunnan jälkeen, kun voi taputtaa itseään olalle ja kehua, kuinka reipas olin. Uskon, että todellinen liikunnan ilo löytyy, kun löytyy se laji, mikä tuntuu kivalta ja omalta juuri sitä tehdessä. Etsinnät jatkuu.

perjantai 21. elokuuta 2015

Nopea, tehokas aamuvirkku - hidas, saamaton Unikeko?

Herään poikkeuksetta hyvin hitaasti. Arkena torkutan herätyskelloa vähintään kolmesti. Varmuuden vuoksi minulla on hälyttämässä useampi laite ja niissä useampi sovellus. Löytyy radioherätystä, kirkasvalolamppua ja perusherätyskellon pirinää, silti säännönmukaisesti heräämme pari kertaa viikossa hirveään kiireeseen. Lomalla isoin nautinto on rauhallinen aamu ja aamu-unet.

Meidän yhteiskuntamme on rakentunut aamuvirkkujen rytmin mukaan. On suotavaa olla tarmokas aamuihminen, joka tarttuu ripeästi toimeen, on reipas ja ponteva. Samoin on terveen ja työteliään ihmisen merkki olla illalla väsynyt. Tietää suorittaneensa paljon päivän aikana, kun illalla nukuttaa. On myös järkevää mennä ajoissa nukkumaan, jotta voi taas aamulla virkeänä herätä - päivän askareisiin. Huh. Väsyin jo tätä kirjoittaessani.

Olen pohtinut tätä aamuvirkku-iltavirkku -teemaa paljon ja siitä on ollut viime aikoina jonkun verran julkistakin keskustelua. Hyvä niin. On tosiaan aika heittää romukoppaan ajatus siitä, että vain aamuvirkut ja rytmiltään nopeat ihmiset ovat hyviksiä ja iltavirkut saamattomia laiskiaisia.

Aamuvirkku on tosiaan usein toimissaan reipas ja nopea. Hän vaihtaa hommasta ja tilanteesta toiseen vaivattomasti. Iltavirkun rytmi on hitaampi. Luovuus alkaa kukkia iltakahdeksan jälkeen ja hänen on usein vaikea saada unta tuhansien ideoiden säntäillessä pitkin pääkoppaa heti, kun painaa pään tyynyyn - jos on muistanut mennä nukkumaan. Siinä missä reipas aamuvirkku siivoaa tehokkaasti pitkin päivää, iltavirkku sisustaa hämärän hyssyssä mielellään koko kämpän uusiksi, kun kerran tuli inspiraatio, ja nyt siivotaan.



Aamuvirkun on vaikea istua paikallaan, on niin paljon kaikkea mielenkiintoista puuhaa. Iltavirkun on vaikea keskeyttää hyvää kirjaa.

Miten sitten erilaisilla rytmeillä varustetut ihmiset elelevät yhteisen katon alla?

Elämänmakuisesti.

Mieheni, Dusaaja, on aamuvirkku. Hän herää pirteänä lomallakin aamuvarhaisella, nousee heti herättyään ja alkaa puuhastella jotain. Selvästi aivot ovat skarppina juuri aamusta, kroppa valmiina päivän touhuihin. Olen tästä aivan äärettömän kateellinen.

Minulta on turha odottaa selväjärkistä lausetta aamun ensimäisen tunnin aikana. Ei myöskään kannata odottaa hyväntuulista aamusuukkoa. Vastaukset kysymyksiin ovat epäloogisia ja ärtyneitä, silmät eivät ole vielä kunnolla auki.

Virkistyn iltaa kohden, eikä ole lainkaan tavatonta, että alan vaihtaa huonekalujen järjestystä kello kymmenen illalla. Olen oppinut, että siinä vaiheessa sohva kannattaa raahata ihan itse, eikä haastaa riitaa vaatimalla uneliasta herrahenkilöä osallistumaan.

Lomalla nämä asiat korostuvat, kuinkas muutenkaan. Kun toisen mielestä ihana kesäpäivä sisältää pihahommia, grillausta, ystävien tapaamista ja futista, toisen unelma on riippukeinu, mahdollisimman helppo ruoka ja paksu kirja. Onneksi molempien täydellinen lomapäivä sisältää saunomista, olemme siis kerran päivässä samalla aaltopituudella.

Siinä missä Dusaaja on touhukas ja nopea, seurallinen ja tehokas, minä olen hidas, puuhastelen yhtä asiaa pitkään, nautin rauhallisesta temposta ja yhdestä asiasta kerrallaan. Ahdistun ja väsyn, jos tapahtuu liikaa ja liian nopeasti.

Tämä on ollut tarpeellinen huomio. Kyse on siis vain rytmistä. Ei siitä, että minä olen saamaton laiskamato, eikä siitä, että toinen on keskittymiskyvytön sähköjänis.

Nopean ja hitaan on nähtävästi mahdollista elellä melko leppoisasti saman katon alla. Kunhan muistamme antaa tilaa ja etsiä aina välillä yhteistä rytmiä - ja yhtä usein antaa toisen mennä omaa tahtiaan. Oli se sitten nopea tai hidas, yhtä hyviä molemmat.

p.s. Nämä rytmiasiat vaikuttavat selkeästi myös sisarussuhteisiin. Korishirmu rytmiltään on aivan isänsä kuva, Hobitti taas äidin. Kiroileva siili on tässäkin asiassa oma lukunsa, eli jotain siltä väliltä. Lienee sanomattakin selvää, että Korishirmu ja Hobitti eivät aina ihan ymmärrä toisiaan. Onneksi hekin pitävät saunomisesta...

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Paluu arkeen

Tämä kesä kelluttiin kellosta piittaamatta. Kalenteriin oli merkitty vain muutamat mökkivierailijat, lähinnä lasten kavereita. Nukuttiin pitkään, järjestettiin lettukestit spontaanisti kymmeneltä illalla. Luettiin. Sauna lämmitettiin mökillä joka päivä, usein jo puolen päivän aikaan. Keskimääräinen saunomisaika oli kolme tuntia.

Nyt olemme kääntäneet rauhassa laivaa kohti arkea. Hyvä niin. Itselläni laiva kääntyy hitaasti, sen olen oppinut. Enää en tule mökiltä päivää ennen koulujen alkamista. Tarvitaan aikaa kääntää ajatukset kohti säntillisempää oloa. Kohti kalenteria ja kelloa.

Kuopus aloitti viime viikolla koulun. Kiroileva siili. Vauva. Olin pelännyt tuota päivää. Ajatellut, että siinä lähtee isolla junalla viimeinen mun pieni. Isolla junalla isoa vauhtia kohti isoa maailmaa. Ajatus on tuntunut vaikealta, haikealta, jotenkin lopulliselta.

Nyt mieli on kuitenkin ihmeen levollinen ja odottava. Ei se juna nyt niin iso ole, eikä vauhtikaan. Maailma kyllä. Mutta siellähän on kelluttu jo kauan, maailmassa. Siinä samassa kellutaan me kaikki, vauvat, koululaiset, töissä käyvät, opiskelijat, mummot ja vaarit, kummit. On turhaa romantisoida ja tehdä traagiseksi ihan tavallisia asioita. Laulaa Pikkupikkulauria ja kyynelehtiä. Itku tuli, kun ensimmäisenä päivänä olimme saattaneet innokkaan ja jännittyneen ekaluokkalaisen kouluun. Itkulle oli tilaa, pienen jännitykselle oli tilaa. Pelkoa ei meillä kenelläkään ollut.

Niin. Olen pelännyt näitä omia tuntemuksiani, kun viimeinen lähtee taapertamaan koulutietä. Pienen koululaisen puolesta en ole huolissani. Kuopuksena hän on odottanut kouluun pääsyä jo pari vuotta, ja on niin valmis, kuin olla voi! Jännittää tietysti, mutta lähinnä tuntuu kutkuttavan iloisesti masussa kaikki uusi. Toisen viikon alkaessa tyyppi on jo varsin koululainen, heittää repun näyttävästi lattialle, ja puuskahtaa syövänsä kyllä välipalan, ennen kuin ryhtyy läksyjä tekemään. "Huhhuh! Vaikka läksyjä tuli kyllä aika vähän..."


Esikoinen katseli koulunaloitusta edeltävänä päivänä lukujärjestystään, pohti uusia opettajia, pakkaili uutta reppuaan, pohti treenejä ja aikataulujaan ja totesi: "Musta tuntuu, että tästä tulee hyvä vuosi!" Sama olo on itselläni.

Toivon ihan jokaiselle toiveikasta oloa ja asennetta, tunnetta siitä, että tästä tulee hyvä vuosi!

torstai 16. heinäkuuta 2015

Elämä kantaa

Välillä siihen on niin vaikea luottaa.

Olenko varmasti varautunut kaikkeen?

Uskaltaisinko luottaa siihen, että elämä jatkuu - ja kantaa?

Arkiset asiat.

Syödään tänään eilisen makkarakeiton loppu. Leivotaan illalla sämpylöitä. Säästetään osa aamupalaksi.

Nuo housut on hyvät vielä huomenna, paita on likainen, laita pesuun.

Jatkumo.

Elämää. Sitä ihan tavallista.

Kaikki on hyvin. Ei tarvitse varautua.

Aurinko nousee taas huomenna. Niin kuin se nousi tänään ja eilen.






torstai 9. heinäkuuta 2015

Plan B

Taru sormusten herrasta on varmasti kaikille ainakin pääpiirteissään tuttu. On pieni Frodo, joka pelastaa kaikki toimittamalla sormuksen Mordorin ikuiseen laavaan. On Gandalf, mahtava velho, joka suojelee Frodoa. Ja on haltiat ja kääpiöt ja ihmiskuninkaat, ja yhteistyöllä örkit nuijitaan. The End.

Monet muistavat varmasti myös Samin, Frodon uskollisen ystävän, joka seuraa ja auttaa Frodoa koko pitkän matkan Mordoriin. Huolestunut, välillä epätoivoinenkin ilme kasvoillaan, hän vakuuttaa Frodolle: "En koskaan jätä sinua yksin!" Mikä arjen sankari! Huomaamaton, vaatimaton, lojaali, epäitsekäs... mukana koko reissussa vain siksi, että hän tuntee sen tehtäväkseen. Jossain vaiheessa Sam toteaa väsyneenä, että hän haluaa mennä kotiin. Kukaan ei kuule. Ei edes Sam itse.

Samaistun Samiin. Koko ajan hieman varpaillaan, valmiina varmistamaan selustan. Sekä omani, että muiden. Kroonisesti huolestuneena olen taapertanut elämäni varsin selkeää tietä pitkin, varmana omasta roolistani. Täytyyhän jonkun pitää huolta kokonaiskuvasta. Muiden hyvinvoinnista. Se on niin helppoa minulle, olen luonteeltani huolehtiva ja sosiaalinen, kiinnostunut ihmisistä. Se on minun tehtäväni, olisi itsekästä valita toisin.

Tapasin muutama vuosi sitten vanhan opettajani. Hän totesi: "Heidi. Luokan sosiaalipoliisi. Minusta aina tuntui, että olit vanhempi kuin muut." Hän ei yllättynyt kuullessaan, että työskentelen sosiaalialalla.

En selitä tässä pitkästi, mutta valotan hieman historiaani. En kaipaa sääliä tai voivottelua, enkä halua piirtää kuvaa itsestäni reppanana. Haluan kertoa, että joskus elämä vie niin paljon voimia, että on vedettävä henkeä ja ja tarkistettava kurssia. Jokaisella on oma tarinansa ja polkunsa.

Olen sairastanut paniikkihäiriötä kymmenvuotiaasta asti. Olen hyvin herkkä aistimaan muiden mielialoja ja isäni sairastui tuohon aikaan vakavasti. Todennäköisesti reagoin asiaan paniikkikohtauksilla. Pidin paniikkikohtaukset visusti itselläni enkä puhunut niistä kenellekään, joten en saanut niihin apua, koska kukaan ei tiennyt.

Isäni kuoli, kun olin 19-vuotias ja otin huomaamattani toisen vanhemman roolia perheessä. Muutaman vuoden kuluttua, kun olin jo muuttanut omilleni, kävi ilmi, että molemmat pikkuveljeni olivat kokeilleet huumeita. Olin kauhuissani. Kokeilu ei jäänyt muutamaan kertaan vaan lopulta huumeet tulivat jäädäkseen. Koetimme kaikin tavoin äitini kanssa auttaa heitä. Kuin Frodo ja Sam sormuksen kanssa yritimme taistella huumemaailmaa vastaan. Ajoimme pitkin öisiä lähiöitä etsimässä veljiäni. Soittoja tuli milloin teho-osastolta, milloin poliisilta.

Sain lapset, opiskelin. Mieheni on ollut oman elämänsä Sam ja tukenut minua väsymättä. Ilman häntä voimani olisivat loppuneet jo ajat sitten.

Kun minulta kysyttiin, mitä kuuluu, väistin helposti kysymyksen. Olin kyllästynyt siihen, että minulle kuuluu aina jotain huonoa. En osannut erottaa omaa elämääni veljieni elämästä. Huoli ja pelko olivat aina läsnä.

Kuten ehkä arvaatte, huolehtimiseni ei tuottanut mitään tulosta. Kukaan ei voi irrottaa toista ihmistä päihteistä. Ei vaikka valvoisi, toivoisi, rukoilisi, etsisi, ymmärtäisi ja jaksaisi miten paljon tahansa. Molemmat veljeni kuolivat huumeisiin. Toinen onnettomuuden seurauksena, toinen lääkkeiden yliannostukseen.

Menetettyäni kolmannen jäsenen viisihenkisestä lapsuudenperheestäni olin vielä puoli vuotta töissä. Työni oli paljolti vapaaehtoistyöntekijöiden innostamista ja motivoimista työhönsä. Energisyyttä, intoa, iloa, muiden auttamista. Ja itse olin aivan lopen uupunut. Yli kymmenen vuoden pelkääminen ja huoli olivat nyt poissa. Pääni ja kehoni olivat minua viisaampia ja päättivät, että on aika levätä. Vaikka väkisin.

En saanut nukuttua ja minun oli pakko hakea sairaslomaa. Sain diagnoosin vakava masennus. En kokenut olevani masentunut, vaikka harva masentunut kai omaa tilaansa heti ymmärtää. Minulla on ihana perhe ja paljon hyviä ystäviä. Olin vain hyvin, hyvin väsynyt.

Lääkäriltä sain määräyksen levätä ja "tehdä jotain, mistä nautit". Ei kovin helppo ohje ihmiselle, joka pääsääntöisesti miettii, mitä muut ihmiset haluavat tehdä. Mutta lähdin kokeilemaan. Ensin vain nukkumalla mahdollisimman paljon.

Vuoden päästä aloin nähdä elämääni selkeämmin. Tiesin jo, mistä pidän, ja etenkin, mistä en pidä. Ja opettelen elämään aivan uudenlaisella asenteella. Vielä puoli vuotta taistelin itseni kanssa ja lopulta päästin irti vanhasta identiteetistäni. Totesin, että olen kulkenut reippaasti polkua, jonka olin tiedostamattani valinnut, luonteeni ja eletyn elämän, kaikenlaisen kokemani perusteella. Ennenkaikkea ymmärsin, että voin tehdä uuden valinnan. Tietoisen valinnan. Ja tein.

Viime viikolla irtisanouduin työstäni. Työstä, josta olen pitänyt aivan valtavasti ja työkavereista ja asiakkaista, jotka ovat olleet valtavan ihania. Nyt olo on hämmentynyt.

Annan hämmennykselle tilaa. Annan itselleni tilaa. Annan uudelle identiteetille tilaa ja aloitan syksyllä luovan kirjoittamisen opinnot.


Taru Sormusten herrasta ei paljasta paljoa Samista suuren seikkailun jälkeen. Sam menee naimisiin ja perustaa perheen. Hän pääsee kotiin. Hän hymyilee ja näyttää onnelliselta. Toivon, että seikkailun jälkeen hän osaa elää itsensä näköistä elämää, eikä enää ryhdy kantamaan muiden kohtaloita.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Perinteinen kirja ja e-kirja

Kesäelomme on siirtynyt mökille ja blogi päässyt hetkeksi hiljentymään. Pahoitteluni siitä! Vaikka mökillä moni asia ottaa enemmän aikaa kuin kaupungissa, tai ehkä juuri siksi, on ollut aikaa myös istua kirjojen ääressä. Olen avannut päivittäin kirjan moneen kertaan. Välillä perinteisen, välillä sähköisen.

Paljon on tehty vertailuja sähköisen ja perinteisen kirjan välillä. On tiukkoja mielipiteitä e-kirjojen puolesta ja vastaan, pelkoa perinteisen kirjan katoamisesta, nostalgian kaipuuta, "näin on aina ollut" ja toisaalta "e-kirja on kätevä" ja "se on nykyaikaa". Itse allekirjoitan nuo kaikki väitteet. Ärsyynnyn. Miksi niiden pitäisi sulkea toisensa pois?

kuva netistä

Kirjahyllyssäni täällä mökillä on vanhoja kellastuneita romaaneja, uusia pokkareita ja - tabletti. Hesarin lisäksi luen tabletilta paljon kirjoja. Tähän mennessä olen hankkinut kirjoja vain Elisa Kirjasta ja Helsingin kaupungin kirjastosta, Helmetistä. E-kirjoja löytyy myös Adlibrikseltä, Suomalaisesta Kirjakaupasta, Akateemisesta, Amatzonista ja monesta muusta kirjakaupasta.

Elisa-kirjan puolesta puhuu todella toimiva sovellus ja hyvät tarjoukset. Eilen ostin tämän kevään puhutun kirjan Kaikki se valo jota emme näe hintaan 6,90e. (Ja jäin koukkuun. Hyvää tekstiä, tarina imaisee mukaansa, mielenkiintoinen näkökulma...)

Elisa Kirja on siis Elisan palvelu, johon täytyy rekisteröityä. Mitään maksuja ei kirjojen hinnan lisäksi ole, ei mitään kirjakerhomeininkiä. Yksinkertäinen palvelu, josta voi ostaa kirjoja ja jossa ne säilyvät. Kannattaa ladata sovellus tabletille. Sovelluksessa pääsee kirjakauppaan, omaan kirjahyllyyn ja lukemaan. Laskutus menee kätevästi Visalaskuun, ei tarvitse edes pankkitunnuksia tai kortin numeroa kuin ensimmäisellä kerralla. Napin painallus ja kirja on hyllyssä. Vastustamatonta etenkin silloin, kun makaa mökillä flunssassa, kuten minä eilen.

Elisa Kirjassa on myös paljon lastenkirjoja ja äänikirjoja. Niitäkin olen tarjouksista napsinut, koska meillä äänikirjoja kuunnellaan todella paljon ja lasten käytössä cd:t usein katoavat tai vähintään naarmuuntuvat. Nyt on Hobitin puhelimessa Elisa Kirjan sovellus, ja siitä pojat kuuntelevat iltatarinoita. Samoilla tunnuksilla voi siis kirjautua useampaan laitteeseen, meillä sovellus on omassa tabletissani, puhelimessani ja Hobitin puhelimessa.


Kaikki kirjat ovat koko ajan nähtävissä virtuaalisessa kirjahyllyssäni, josta poimin niitä muutaman kerrallaan laitteelle luettavaksi ja poistan takaisin hyllyyn luettuani. Ne kun vievät laitteella jonkun verran muistitilaa. Olettaisin, että myös muiden kirjakauppojen e-kirjat toimivat kutakuinkin samalla periaatteella.

Helmetin kokoelmat ovat viime talven aikana karttuneet. Kun syksyllä tutustuin tarjontaan, se oli vielä aika niukkaa. Kevään mittaan uutuuksia on alkanut tupsahdella ilahduttavasti. Odotan positiivisin mielin, hyvään suuntaan on kirjasto menossa!

Helmetissä kirjojen etsiminen ja lataaminen on vielä vähän kankeaa ja kokoelma tosiaan vasta karttumassa. Montaa hyvää löytöä olen kuitenkin sieltä jo tehnyt. Varaaminen on helppoa ja kirja tulee automaattisesti luettavaksi vapauduttuaan edelliseltä lukijalta. Viesti tästä saattaa tosin tulla tekstarina keskellä yötä, mikä ei ole niin mukava yllätys. Kun laina-aika (2 viikkoa) päättyy, kirja palautuu automaattisesti. Kirjoja voi lukea joko selaimessa (eli siellä nettisivulla, äiti) tai ladata tabletille, jolloin tarvitaan lukuohjelma. Itse olen käyttänyt Bluefire Readeria, johon tallentuvat myös pdf-tiedostot.

E-kirjaa on mukava lukea, koska se on kevyt, monta kirjaa saa mukaan reissuun ilman, että painavat ja vievät tilaa, niitä on helppo lukea, kirja aukeaa aina siitä paikasta, mihin olet jäänyt... Mutta. En suosittele lukemaan illalla sängyssä. Vaikka kuinka säätäisin näytön himmeämmäksi jne, näytön valo on kuitenkin sitä sinistä, joka vie helposti yöunet. Mutta päivällä riippukeinussa (kumma, kun päiväunia tuo valo ei vie...), työmatkalla junassa tai bussissa, iltasella takan ääressä tai sohvan pohjalla, lapsen harrastuksen aikana, jos olet joutunut kuskiksi... Kirja on aina matkassa.

kuva netistä

Näihin lukutunnelmiin!