torstai 14. syyskuuta 2017

Tarinan kertomisen muoto muuttuu




Ylpeys ja ennakkoluulo

Kirjoittaminen on kautta aikojen muuttanut muotoaan, muttei koskaan niin nopeasti, kuin viimeisen 15 vuoden aikana. Digitaalisuus on tullut kaikille tutuksi esimerkiksi langattomina verkkoina, älypuhelimina ja Facebook-päivityksinä, mutta miten teknologian kehitys on muuttanut lukemista ja kirjoittamista?

Ihmisten sosiaaliset, tekniset ja kulttuuriset käytännöt ovat radikaalisti muuttuneet. Seurauksena on syntynyt aivan uudenlaisia toimintamalleja viestintäkulttuurissa, koulussa, työelämässä ja vapaa-ajalla. 

Tietokoneita ja älypuhelimia syytetään jatkuvasti siitä, että lapset ja nuoret lukevat koko ajan vähemmän ja lukutaidon pelätään heikkenevän. Entä jo kysymys olisikin siitä, että lukeminen ja kirjoittaminen ovat muuttuneet.

Toimittaja ja kirjailija Ronja Salmi pohtii Yle Puheen Nosto-ohjelmassa tarinoiden muodon muuttumisesta:

Pitäis puhuu, et mitä se lukeminen sit oikeesti tarkottaa. Ja se ehkä just kumpuu vähän tälläsestä vanhasta ajatuksesta, siitä et ainoota oikeeta lukemista olis se, että lukee romaaneja, ja silloinkaan mikään Remes ei kelpaa, et pitäis viel niinku lukee jotain kovaa kamaa. Mitä niiden nuorten miesten sitten pitäisi lukea? Pitää muistaa, että kaunokirjallisuus ei ole ainoa tapa ottaa vastaan tarinoita, kokea tunteita, saada oivalluksia. Tässä ajassa, kun tarinan kertomisen välineitä on esimerkiksi puhelin pullollaan, niin on suhtauduttava myös avoimesti siihen, että kasvaa sukupolvi, joka haluaa kuluttaa tarinansa esimerkiksi Youtube-videoiden kautta (ja nekin on käsikirjoitettu!) Ja se ei välttämättä ole huonompaa, se on vain erilaista. Ajatusvirheet on samanlaisia kirjoittamisessa. (Ronja Salmi Yle Puheen Nostossa 11.9.2017) 

 
Harry Potter ja viisasten kivi 

Tänä päivänä luetaan oikeastaan koko ajan. Tekstiä tulvii ympärillämme ja huomaamattamme se linkittyy ajatuksissamme myös kuviin ja videoihin. Yhdistelemme monimuotoista tietotulvaa ja myös tuotamme sitä. Aloitamme keskustelua Twitterissä ja linkitämme siihen päivän kohu-uutisen. Seuraamme keskustelua pitkin päivää. Etsimme samasta aiheesta lisää tietoa, jaamme sitä ja muodostamme oman mielipiteemme. Englannin kielessä tätä kutsutaan termillä ”new literacies”, joka tarkoittaa uusissa mediaympäristöissä tarvittavia luku- ja kirjoitustaitoja

Suomenkielistä termiä ei vielä ole vakiintunut. Puhutaan monilukutaidosta, joka tarkoittaa taitoa vastaanottaa ja ymmärtää monimediaista, multimodaalista viestintää.  Aihetta tutkinut professori Outi Kallionpää (2014) käyttää termiä ”uusi kirjoittaminen”, joka tarkoittaa nimenomaan uusia kirjoitustaitoja eli taitoa luoda näitä multimodaalisia tekstiympäristöjä (Kallionpää 2014, 61).
Termi uusi kirjoittaminen on hieman harhaanjohtava, koska pikemminkin kysymys on siitä, että kirjoittamisen taidon määritelmä on laajentunut. Termi ”uusi kirjoittaminen” kiinnittää huomion siihen, mitä kaikkea uutta kirjoittamisen olemukseen nykyään liitetään. 

Kallionpää pohjaa tutkimuksensa Lev Vygotskin kehittämään sosiokulttuuriseen oppimiskäsitykseen. Sosiokulttuurisen oppimiskäsityksen mukaan oppiminen ja taitojen harjaantuminen tapahtuu aina sosiaalisessa ja kulttuurisessa vuorovaikutuksessa. Ihminen sisäistää kulttuurinsa käyttämät toimintamallit, työvälineet ja merkit osaksi omaa toimintaansa. Taidot ja osaaminen nähdään siis syntyvän yhteisöllisesti yksilön ja yhteisön kommunikaatiossa. Sosiaalinen ulottuvuus onkin yksi keskeisimmistä uusista osa-alueista, joita uuteen kirjoittamiseen liittyy. (Kallionpää 2017, 14.) 

Laajentunut kirjoittamisen taidon käsite sisältää paljon sellaisia elementtejä, joita ei aikaisemmin ole liitetty kirjoitustaitoon. Kallionpää (2014) luokittelee osa-alueet seuraavasti: välineellinen muutos, tekstin käsitteen ja rakenteen muutos (multimodaalisuus, hyperlinkit), kirjoituskäytäntöjen muutos, tekstilajien muutos (luovat, multimodaaliset genret), lukijakunnan ja julkaisuprosessin muutos, palauteprosessin muutos, kirjoitusympäristön muutos ja kirjoittajaroolin muutos.


Missä kuljimme kerran

Muutos on hurja. Toisaalta se on itsestään selvää. Tehdään aikahyppy, parikymmentä vuotta taaksepäin:

Istun työpöytäni ääressä. Minulla on upouusi tietokone, jossa on mainio tekstinkäsittelyohjelma. Pystyn muokkaamaan tekstiäni loputtomasti. Mahtavaa! Voin lisäillä tekstin keskelle ihan uusia kappaleita! Monitori ja näppäimistö vievät työpöydästäni melkein koko tilan, mutta viereen mahtuu vielä ruutuvihko ja luentokansioni, jossa on muistiinpanot. Muita tehtäviä tehdessäni sivupöydällä on kasa kirjoja, mutta tällä kertaa lähteitä ei ole.

Aiheeni, Miten tietokone muuttaa kirjoittamista, on aivan uusi. Internetistä voisi kuulemma löytyä aiheesta jotain tietoa, ainakin jonkun amerikkalaisen yliopiston nettisivuilta, joten odottelen nettiyhteyden avautumista. Tuttu piipitys, vinkuna ja rätinä kuuluu jo modeemista, jonka johtoon meinaan kompastua lähtiessäni keittämään kahvia. Kun tulen takaisin höyryävän kuppini kanssa, yhteys on auennut ja kirjoitan osoitekenttään yliopiston pitkän osoitteen. 

Kahvi on jo kylmää, kun sivut avautuvat. Miten kirjoittaminen voi muuttua? Kai se tarkoittaa sitä, että tekstiä voi muokata loputtomiin. Tiedonhankinta kuulemma tulee mullistumaan internetin myötä. Enpä tiedä… Hidasta tämä ainakin on ja mistä ihmeestä tietäisin, mistä osoitteesta sitä tietoa löytyisi? Tietosanakirjoissa sentään on aakkosjärjestyksessä asiat. Ja tietokirjoistahan tieto löytyy nopeasti, kun vaan saa oikeat kirjat käsiinsä. Onneksi kirjastoissa on osaavaa henkilökuntaa! Tekstistäni tulee sivun mittainen. Kokeilen vielä huvikseni miltä tuntuu vaihtaa muutaman kappaleen paikkaa.

Nauroitko ääneen? Minä nauroin. Niin absurdilta tuo kuulostaa. Palataan tähän hetkeen, kerron teille, miten juuri nyt kirjoitan tätä tekstiä.




Istun sohvalla. Minulla on pöydällä vieressäni vesilasin lisäksi läppäri, tablettitietokone, älypuhelin ja muistikirja. Läppärillä on auki word-tiedosto. Tabletilla luen lähdemateriaalia netistä, Elisa Kirjassa on auki muutama lähdekirja, lisäksi teen muistiinpanoja OneNote ohjelmaan. Siellä on omaa tekstiäni sekä kosketusnäyttökynällä että näppäimistöllä kirjoitettuna, valokuvia, linkkejä ja muutama Youtube-video aiheeseen liittyen. 

Selaan internettiä, kopioin osia teksteistä, myös niiden lähteet, ja tallennan ne parilla klikkauksella. Tabletilla on myös luentomuistiinpanot. Samat muistiinpanot, linkit, kuvat ja videot kulkevat tietysti mukanani joka paikassa, koska sovellus on myös kännykässäni ja tietysti läppärillä. Pöydällä on myös fyysinen kirja, tietokirjoittamisopas. Olen onnellinen multimodaalisten tekstien ja erilaisten välineiden sekakäyttäjä.

Niin. Kirjoittaminen ei ole ennallaan. Ja hyvä niin!


Linnunradan käsikirja liftareille

Uudessa kirjoittamisessa minua kiehtoo eniten uudenlaiset tavat tuottaa ja jakaa tekstejä ja se, että tietotekstissä luovuus on aivan uudella tavalla käytössä. Luovuutta voi käyttää suunnittelussa ja ideat alkavat pursuta. Turha paperinmaku hiipuu taka-alalle. Runoja julkaistaan Instagramissa ja Twitterissä laaditaan osallistavia tarinoita. Myös vanhaan kunnon proosaan voidaan ujuttaa aivan uusia ulottuvuuksia digitaalisuuden avulla. Lievimmillään se voi tarkoittaa esimerkiksi erilaisia ääniefektejä, jotka aktivoituvat (sähkö)kirjan sivua kääntäessä. Toisessa ääripäässä lukija voidaan ottaa aktiivisesti mukaan tekemään päätöksiä päähenkilön puolesta. Interaktiivisessa kirjassa tarina on parhaimmillaan monella lukemiskerralla aivan erilainen

Uuden kirjoittamisen äärellä haluan sanoa myös muutaman sanan uusista tavoista nauttia uuden kirjoittamisen sadosta. Missä muodoissa uusien kirjoittajien tuotoksia vastaanotetaan? Youtube-videot ovat parhaimmillaan loistavasti käsikirjoitettuja ja keräävätkin ympärilleen kymmeniä-, jopa satojatuhansia seuraajia. Edellä mainitut instarunot, interaktiiviset romaanit ja Twitter-tarinat tuovat kerronnan upeasti esiin. Ne ovat myös helposti kaikkien saatavilla. 

Digitaalisuus on valjastettu myös perinteisten romaanien käyttöön. Seuraavassa videossa 12-vuotias Otso kertoo rakkaasta harrastuksestaan, äänikirjojen kuuntelemisesta. Taustaksi haluan kertoa, että Otson oli erittäin vaikeaa oppia lukemaan. Äänikirjat kuljettivat hänet tarinoiden äärelle ja rakkaus kirjoihin syttyi. Sinnikkäästi hän opetteli. Lukeeko Otso kuitenkaan, kun äänikirjan kuunteleminen on niin helppoa? Katsotaan:






Häräntappoase

Mitä uusi kirjoittaminen sitten vaatii kirjoittajalta? 

Tätä tekstiä, tai oikeastaan viestiä laatiessani lähdin suunnittelusta. Suunnitteluun käytin paljon enemmän aikaa kuin perinteisen tekstin laatimiseen yleensä käytän. Suunnittelin oikeastaan sisällöntuotantoa tai käsikirjoitusta. Mietin, mitä medioita käytän, mihin sivustoille laitan linkkejä ja millaisia kuvia ja videoita tähän sopisi. Mietin pitkään julkaisualustaa. 

Olen kuvannut kännykällä pari videota ja editoinut niitä hieman. Olen tallentanut videot pilvipalveluun saadakseni ne tietokoneelle käyttöön. Eniten aikaa meni juuri tekniikan kanssa näpertämiseen. Videoiden osalta tein yhteistyötä videolla esiintyvien koululaisten kanssa. Kuvien ja videoiden yhteyteen suunnittelin sopivia, tarpeeksi lyhyitä tekstejä, jotta visuaalinen puoli saisi rauhassa hoitaa oman osuutensa.

Tässä tuotoksessa on paljon perinteistä tietotekstiä, jota varten hain tietoa monista lähteistä. Kirjat olivat kuitenkin sivuosassa, lopulta se ainoa kirjantapainen, jota käytin, löytyi sähköisenä ja vapaasti ladattavissa internetistä. Kaikki muu tieto löytyi verkkojulkaisuista ja asiantuntijan nettisivuilta.

Myönnän. Kaltaiselleni keski-ikäiselle tekniikkavastaiselle naiselle tämä kaikki vaatii totuttelua ja on välillä pirun työlästä. Tämä kuitenkin herättää pohjattomasti uteliaisuutta! Uusi kirjoittaminen paitsi vaatii, myös ruokkii luovuutta ja motivaatiota.

Taikatalvi

Tämän päivän koululaisia sanotaan diginatiiveiksi. Heidän oletetaan usein osaavan jotenkin luonnostaan toimia digitaalisessa ympäristössä ja he sukkuloivatkin helpon näköisesti erilaisten medioiden lomassa. Luontainen osaaminen on kuitenkin myytti. Monilukutaito ja multimodaalisen sisällön tuottaminen vaativat opettelua. Tähän on herätty kouluissa valitettavan hitaasti. 

Olen kuunnellut puhetta koulujen digiloikasta siitä asti, kun esikoiseni meni kouluun vuonna 2010. Tänä syksynä, seitsemän vuotta myöhemmin, kaikki lapseni tekevät osan läksyistä kännyköillä tai tablettitietokoneilla. Niiden käyttöä harjoitellaan alkeista asti ja niille on ladattu erilaisia suomenkielisiä sovelluksia. Alla olevalla videolla kolmasluokkalainen Touko kertoo mitä he tähän mennessä ovat tableteilla tehneet. 





Taru sormusten herrasta

Olemme roikkuneet uuden äärellä pitkään. Viihdemaailma on ottanut haltuunsa tekniikan heti ensimetreiltä alkaen. Olisiko akateemisen maailman jo aika seurata mukana?

Julkaisualustoja on paljon, jos katsoo uutta kirjoittamista vapaa-ajan ja kaupallisuuden näkökulmasta. Missä ja millaisessa muodossa voin palauttaa tämän aivan uudessa muodossa olevan kurssitehtävän? Päätin julkaista tämän blogissani, vaikka tämä ei perinteinen blogipostaus olekaan. Blogialustalla kuvat ja videot saa näppärästi näkymään, mutta ei täytä akateemisia vaatimuksia. Eipä silti, että niitä olisi olemassakaan.

Myös termejä on vielä kovin vähän. Olen jo melkein valmis tämän tehtävän tekemisessä, mutta en vieläkään ole keksinyt, miksi tätä pitäisi kutsua. Olen käyttänyt sanoja viesti, julkaisu ja tuotos, mutta mikään niistä ei ole oikea. Kallionpää (2014) käyttää termiä multimodaalinen tekstiympäristö, mutta en koe luoneeni multimodaalista tekstiympäristöä aiheesta uusi kirjoittaminen ja uudet tavat kertoa tarinoita. 

On uskomattoman hienoa olla tässä uuden äärellä. Aika harvoin sitä on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta nyt: minä opiskelen kirjoittamista, kun kirjoittaminen on suurimmassa murroksessa sitten tekstinkäsittelyohjelman keksimisen.

Tarinat. Tarinat ovat ikiaikaisia. Niitä on kerrottu nuotiolla ja savupirteissä, linnoissa ja sotaretkillä. Tarinat ovat kulkeneet suusta suuhun ja kylästä toiseen, ne ovat matkanneet valtamerten yli. Ne ovat määrittäneet kansallista identiteettiä ja näyttäneet ihmisen samankaltaisuuden ihonväristä, uskonnosta tai seksuaalisesta suuntauksesta riippumatta. Muodosta ja tekniikasta riippumatta tarinat tulevat aina kerrotuiksi ja kuunnelluiksi.


Lähteet:

Kallionpää, O. 2014. Mitä on uusi kirjoittaminen? Uusien mediakirjoitustaitojen merkitys. Media&Viestintä 37: 4, 60-78

Kallionpää, O. Uuden kirjoittamisen opetus. 2017. Osallistavaa luovuutta verkossa. Luettu 6.9.2017. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/52704/scriptumOuti.pdf?sequence=1

Salmi, Ronja. Yle Puheen Nosto 11.9.2017 https://areena.yle.fi/1-4216246

maanantai 6. helmikuuta 2017

Mikä susta tulee isona?

Kun aloitin kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelun puolitoista vuotta sitten, en vielä pohtinut sitä, mihin opinnot johtavat. Sitten päätin, että haluan suorittaa tutkinnon, en vain harrastella kirjoittamista ja lukemista.

Lähes poikkeuksetta ensimmäinen reaktio on ollut "Mahtavaa, vitsi miten mielenkiintoista!", kun olen kertonut opinnoistani.

Aika usein keskustelu jatkuu suunnilleen näin: 


"Tuleeko susta nyt kirjailija?" Epäröivää naureskelua. 

"Onko sulla jo pöytälaatikossa romaani? Tai runoja? Hehheh..."

"No, milloin on julkkarit?" Silmänisku.



Joo. Haluaisin kirjoittaa kirjan.

"Mutta... siis tienaako siitä? Siis varmaan joku Jari Tervo elää sillä..."

Mutisen jotain jotain lehtijutuista ja freelancerina toimimisesta.

"Niin mutta... mikä susta niinku tulee?"

Mäkkärin kassa.

"??"

Siis filosofian maisteri.


Nykyaikana "En tiedä vielä" tuntuu olevan mahdoton ajatus. Pitäisi olla suunnitelmat ja varasuunnitelmat valmiina. 

Ei saa kellua, ettei käy niin kuin markalle yhdeksänkymmentäluvulla.

Olen ymmärtänyt yhden asian. Sen, että On mahdollista vaihtaa suuntaa ja mielipidettä. On mahdollista antaa ajan kulua ja odottaa.

Työelämä muuttuu valtavalla vauhdilla. On harvinaista, että samassa työpaikassa tehdään 40 vuoden ura ja jäädään Aaltovaasin kanssa eläkkeelle. Sen sijaan maailma on auki. 

Monet opiskelevat useamman tutkinnon. Maisteri lähtee ammattikouluun, kokki aloittaa kolmekymppisenä yliopisto-opinnot, pankinjohtajasta tulee lähihoitaja. Yhä useampi työllistää itse itsensä.

Minä olen nyt kirjoittaja ja opiskelija. 

Mikä minusta tulee? Ammattikirjoittaja.

Ja ehkä eläkkeellä muutan vielä maalle.



torstai 3. marraskuuta 2016

Kirjoittaja ja kirjoittamisen historia



Tämän syksyn ensimmäinen kurssi kirjoittamisen ammattiopinnoissa on kirjoittaja ja kirjoittamisen historia. Ensimmäisen lähiopetuspäivän jälkeen olo oli hämmentynyt. Käsittelimme kirjoittajan roolia historiassa, tekijyyttä. Aihe liippasi todella läheltä kirjallisuudentutkimuksen perussuuntauksia. Etenimme pikakelauksella kirjailijuuden käsitettä lähtien antiikista ja päätyen tähän aikaan. Kirjailija on ollut kaikkea anonyymistä ja Suureen Taiteilijaan ja kirjailijan henkilöllisyyttä on vuoroin häivytetty ja korostettu. 

Harmitti. Perusopinnot olivat suurta luomisen vimmaa, keskustelua ja juurikin sitä kirjoittamista. Nyt kuunneltiin luentoa, joka tuntui kuivan teoreettiselta. 

Seuraavalla lähiopetuskerralla päästiin kuitenkin ytimeen. On tärkeää tuntea tekijyyden historiaa, jotta voi miettiä omaa rooliaan kirjoittajana ja sitä kautta omaa kirjoittajan identiteettiään, jotta voi alkaa ajatella kirjoittamista ammattina. Itselleen. Minulle.

Oppimispäiväkirjalle annettiin tuttuun tapaan hyvin vapaa muoto. Kurssin aikana minua alkoi kiinnostaa digitaalisuus kirjoittamisessa. ”Uusi kirjoittaminen”. Mitä se on? Mitä se voisi olla? Haluan tutkia, mitä uusia mahdollisuuksia digitaalisuus tuo kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen taiteenalana. Äkkiseltään tulee mieleen sosiaalinen media, mutta miten sitä voisi valjastaa omalle kirjoittamiselle hyödyksi. Voisiko sen avulla tehdä taidetta? 



Lähden tutkimaan tätä samalla kun uppoudun ihanaan, korkeaan kirjakasaan. Tekijyyttä, kirjailijuutta, kirjoittajaidentiteettiä…

maanantai 16. toukokuuta 2016

Kirjoittamisen prosessista


Kirjoittamisen perusopintojen viimeinen kurssi on nimeltään ”Kirjoittamisen luova prosessi”. Lähiopetusviikonloppu oli antoisa, mutta varsin erilainen kuin muut viikonloput. Omalle kirjoittamiselle ei ollut niin paljon sijaa, keskityimme luovuuden teorioihin ja kirjoittamiseen liittyviin prosesseihin ja erilaisiin näkökulmiin, joista niitä voi tarkastella.

Saimme melko laajat itsenäiset tehtävät, joille onneksi annettiin reilusti (pari kuukautta) palautusaikaa. Tehtävänä on pohtia kirjoittamisen prosessia peilaamalla omaa kirjoittamista erilaisiin teorioihin. Lisäksi yksi tehtävä luovuudesta ja oppimispäiväkirja. Hommaa on paljon verrattuna edelliseen kurssiin, joka oli runokurssi, ja ainoa itsenäinen tehtävä oli kirjoittaa kolmen kohdan oppimispäiväkirja, pituus max 1,5 sivua. Minulle on toisaalta ihan sama, kuinka paljon ”pitää tehdä”. Kirjoittaminen ja opiskelu sen ympärillä on niin kiinnostavaa ja innostavaa, että opiskelen joka tapauksessa paljon. Kirjoittamisoppaita on suomennettu jonkun verran, ja muutamia suomalaisiakin opuksia löytyy, mutta olen yllättynyt siitä, kuinka laajalti tietoa löytyy, kun on saanut vinkkejä, ja toisaalta, kun aistit ovat suuntautuneet kirjoille ja kirjoittamiselle.

Vietin viime viikonlopun kotona ihan itsekseni, kun muu perhe oli harrastuksien perässä. Kasa kirjoja ja Teemalla Helsinki Lit. Ulkona satoi ja nojatuoli ja lukulamppu houkuttelivat. Erittäin toimiva yhdistelmä.



Aloitin Eeva Haapaniemen ja Merja Kuuselan ”Kirjailijan työhuoneessa” –nimisellä kirjalla, joka oli kurssin kirjalistassa. Sain vihdoin kirjastosta puolisen vuotta varauksessa olleen ”Mieli ja maisema”, jossa on valokuvia ja haastatteluja nykykirjailijoista, heidän tavastaan kirjoittaa ja ihan konkreettisesti siitä, missä he kirjoittavat ja miten heidän työpäivänsä kuluvat. Todella mielenkiintoisia kirjoja molemmat, ensimmäinen on teoreettisempi, toisessa maistuu arki. Natalie Goldbergin kirjat ovat huippuja, niitä olen jo syksyllä lukenut ja nyt palaan niiden äärelle. Goldbergin kirjat ovat sellaisia, joihin kirjoittajan on hyvä palata aika ajoin. Ne patistavat kirjoittamaan!

Yle Areenasta löytyy Helsinki Lit –tapahtuma sekä tältä, että viime vuodelta. Tapahtumassa kirjailijat keskustelevat keskenään etukäteen annetuista aiheista, tai aiheen ulkopuolelta. Virallista haastattelijaa ei ole, vain kirjailijat Savoyn lavalla. Tänä vuonna kirjailijat päätyivät lähes kaikki puhumaan työstään, siitä, miten kirja syntyy, miten kirjoittamisprosessi etenee, mistä ideat tulevat jne. Kuin tilauksesta minulle!

Mitä jäi käteen lähiopetusviikonlopusta ja viime viikonlopusta, kun opiskelin intensiivisesti itsekseni, tai oikeastaan olla möllötin ja imin itseeni tarinoita ja tietoa? Tiiviisti sanottuna: prosesseja, työhuoneita, työskentelytapoja, ideoiden keräämistä ja kirjan synnytystä on yhtä monenlaista kuin on kirjailijoitakin. Yksi käyttää valtaosan ajasta taustatyöhön, haastattelee, istuu kansallisarkistossa, jopa työskentelee kuukausia jollain alalla, johon seuraava kirja sijoittuu, toinen istuu koneen ääreen ja antaa ajatusten tulvia, katsoo sitten, minkälainen tarina tuli. Ja kaikkea siltä väliltä. Yhteistä on kuitenkin se, että kirjoittaminen on nimenomaan prosessi. Kukaan ei kirjoita yhdeltä istumalta kirjaa ja lähetä sitä kustantajalle, vaan teos muuttuu matkan varrella, siihen voi tulla lisää henkilöitä ja ensimmäisiä pudota pois.

Kirjailijat kertoivat paljon siitä, kuinka he kiintyvät henkilöihinsä ja ne tulevat eläviksi. Helsinki Litissä Tommi Kinnunen kertoi, kuinka Neljäntienristeystä kirjoittaessaan yritti saada Onnin ryyppäämään, mutta Onni ei suostunut! Kaari Utrio kertoo kirjassa "Mieli ja maisema”, kuinka hän piirtää historiallisen romaaninsa tapahtumapaikoista karttoja ja kerää niin paljon tietoa henkilöistä ja miljööstä, että pystyy ikään kuin kulkemaan siinä fiktiivisessä maailmassa ja keskustelemaan henkilöiden kautta. Moni kirjailija kertoi kiintyvänsä henkilöihinsä niin, että heiän kohtalonsa itkettävät ja naurattavat, ja heitä tulee ikävä, kun kirjoitusprosessi on valmis ja teos lähtee koneelta kustantajalle.

Nyt jatkan kirjallisuuden maailmassa muutaman päivän, ennen kuin palaan tähän prosessiin. ”Kirjallisuuden analyysi” –kurssi on melkein valmis, enää yksi novelli- ja yksi runoanalyysi jäljellä.


tiistai 5. huhtikuuta 2016

Blogista opiskelupäiväkirja

Kun aloitin tämän blogin vuosi sitten, kirjoittaminen oli haave. Epämääräinen möykky vahvaa intohimoa, epävarmuutta, kuulostelua ja kokeilua. Viime huhtikuussa en voinut kuvitellakaan mitä kaikkea tulisi tapahtumaan.


Keskityn tästä lähtien blogissa kirjoittamiseen, kirjallisuuteen ja opiskeluun. Olkoon ne pienet muut postaukset tuolla paikoillaan, enkä muutenkaan juuri blogia muuta, mutta valjastan nyt blogin opiskelupäiväkirjakseni. Mielelläni pidän teidät lukijat matkassani. Otaksun, että jos olette jaksaneet lukea juttujani, olette joko a) kiinnostuneita itsensä löytämisestä, b) kiinnostuneita aikuisopiskelusta, c) kiinnostuneita kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta tai d) sukulaisiani ja ystäviäni, jotka lukevat uskollisesti vaikka puhelinluetteloa, jos minä olen sen kirjoittanut.

Opiskeluni on alusta asti ollut tavoitteellista. Haluan saada maisteritutkinnon kirjallisuudesta, pääaineena luova kirjoittaminen. Opintopisteitä on tässä vaiheessa kasassa kolmisenkymmentä, ja vanhan erityispedagogiikan appron saan hyödynnettyä myös, eli n. 50 opintopistettä yhteensä. Aika vaatimatonta vielä. Tänä keväänä saan vielä yhden kirjallisuuden kurssin ja viimeisen kurssin kirjoittamisen perusopinoista valmiiksi, eli vielä 10op tuohon lisää.

Vaikka nyt luettelen näitä, tarkoitukseni ei ole pelkästään pisteiden kasaaminen ja kurssien haaliminen, vaan oppiminen. Koen olevani kirjoittajana vielä aivan noviisi, ja nautin todella paljon opiskelusta. En halua suorittaa kursseja mahdollisimman helpolla, vaan olen ahminut aika paljon ylimääräistä kirjallisuutta ns. "pakollisten" lisäksi. Opinnot etenevät rauhallisesti, mutta varmasti.


Hämeen kesäyliopisto on mahtava paikka. Meillä on ollut viisi lähiopetusviikonloppua Hämeenlinnan Verkatehtaalla, joka tuntuu jo kovin kotoisalta. Aloitimme "Kirjoittajien yhteisöillä", siitä "Faktan ja fiktion" kautta "Elämänkerralliseen kirjoittamiseen", sitten "Proosaan" ja viimeisenä "Lyriikkaan". Nyt jäljellä on vielä "Kirjoittaminen luovana prosessina" ja sitten onkin perusopinnot plakkarissa. Kirjoitan lopuistakin kursseista omat jutut, niin superlatiiveille on paremmin tilaa. Yhteistä näille kursseille on ollut oman tekstin tuottaminen. Jokainen kurssi on ollut pääasiassa kirjoitusharjoituksia, keskustelua ja palautetta.

Ensi syksynä aloitan aineopinnot. On vielä epävarmaa, onko niitä tarjolla Hämeessä. Jos ei, teen ne etänä suoraan Jyväskylän avoimeen yliopistoon, joka on myös Hämeen emoyliopisto. Lähiopetus on ollut minulle mieluinen tapa opiskella, joten kovasti toivon, että Hämeeseen tulee kursseja tarjolle!Ryhmä tukee oppimista ja antaa uusia näkökulmia.

Aloitin tammikuussa myös Oriveden opiston Vapaan kirjoittajakoulun. Siinä on tapaamisia joka toinen tiistai-ilta, ja lisäksi laitetaan Moodleen omia tekstejä ja saadaan niistä palautetta. Tämä "tiistaikoulu" ei ole yliopisto-opetusta, vaan keskitytään oman tekstin tuottamista ja muokkaamista.

Tällä hetkellä meneillään on tuon tiistaikoulun lisäksi Kirjallisuuden analyysi -verkkokurssi. Opinnot etenevät tehtävien kautta, joita tehdään parin viikon jaksoissa. Aloitimme itsenäisellä runoanalyysillä ja seuraavat kaksi viikkoa analysoimme runoja verkkokeskusteluissa. Nyt on vuorossa novellianalyysi, jota varten pitää lukea teoriaa ja kaksi novellia. Niistä tehdään tiiviit alustukset joista keskustellaan ensi viikon aikana. Kirjallisuuden verkkokurssit tapahtuvat käytännössä Optima-verkkoympäristössä, joka on ihan toimiva alusta. Verkko-opiskelussa parasta on ehdottomasti se, että opiskellaan ryhmässä, mutta silti jokainen voi tehdä tehtäviä itselleen sopivaan aikaan ja kotoa käsin. Sopii minulle loistavasti!

Nyt lähden ratkaisemaan illan kirjoituspuuhiin liittyvää kiusallista pulmaa: läppäri vai vihko ja kynä?

p.s. Tänään taivas on harmaa, luonto on vielä harmaa ja kadut pöllyävät. Tuoksuu kevät!

torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosi 2015

Vuosi 2015 jää mieleeni tärkeimpänä pitkään aikaan. Tänä vuonna käänsin katseeni muistoista eteenpäin. Sen myötä koko elämä alkoi muuttua. Löysin itsessäni uinuneen tarinankertojan ja aloin etsiä suuntaa toteuttaakseni itseäni. En enää hakenut syitä vaan suuntaa. Hiljalleen arki on alkanut näyttää oman näköiseltä.



Syksyllä aloitin kirjoittajaopinnot, jotka ovat tuoneet elämään kaivattua haastetta. Opiskelu, oma kirjoittaminen ja perhe-elämä ovat loksahdelleet paikoilleen. Elämä tuntuu hyvältä. Perhe on kasvanut karvaisella tyypillä, ja Ukosta on tullut osa laumaamme.


Lapset ovat kasvaneet hurjasti tämän vuoden aikana. Korishirmusta on tullut menevä huumoripaketti, ja ovet paukkuvat tasaiseen tahtiin. Hobitti on vielä pieni, vaikka aika ajoin ravisteleekin turkkiaan omaan tyyliinsä. Kiroileva siili aloitti koulun ja on sen ja koiravauvan myötä löytänyt olemukseensa uutta ison pojan ryhtiä. Dusaaja aloitti uudessa työssä. Vanha homma vei voimia eri lailla, nyt haasteet ovat isompia, mutta mielenkiintoisempia.


Hyvillä mielin käärin tämän vuoden pakettiin. Ensi vuodelle uskallan asettaa toiveita ja haasteita. Tämä on minulle uusi ajatus. Nyt en toivo vain väisteleväni mustia aukkoja ja meteoreja, vaan katson hymyillen eteen päin. Kirjoittaminen jatkuu, perhe-elämä lasten harrastusten ja muun puuhaamisen ympärillä jatkuu. Haluan haastaa itseäni uusilla tavoilla ja toisaalta jatkaa sillä tiellä, että pidän huolta muiden lisäksi itsestäni. Tiedostan voimavarani ja haastan itseäni niiden puitteissa.

Tämän vuoden suurin oppi on ollut se, että virheet ovat loistava juttu! Mistä voi tietää, että on onnistunut, ellei tee matkan varrella virheitä ja hakkaa aika ajoin päätään seinään? Jossain kohtaa seinä yleensä antaa periksi, ja aukeaa uusi maisema, tai sitten tulee pää kipeäksi ja on keksittävä toinen reitti. Erehtyminen, epäonnistuminen ja virheet ovat lopulta se mehukkain osa mandariinia!


Toivon, että tulevasta vuodesta tulee minun näköiseni. Nauruineen, jännityksineen ja kyynelineen, iloineen, haasteineen ja oppeineen. Sitä samaa toivon jokaiselle!

maanantai 14. joulukuuta 2015

Eläintarha on kasvanut

Meillä on 13-vuotias koiraherra, Masi, ja 15-vuotias kissaherra, Mökö. Mökö oli talossa jo ennen lapsia ja Masi, tuli meille muutama vuosi sitten viettämään eläkepäiviään. Mutta meillä ei koskaan ole ollut koiranpentua. Ennen kuin nyt. Tänä syksynä meille on muuttanut Ukko, paimensukuisen lapinkoiran pentu. Jos rotu kiinnostaa, täältä löytyy lisää tietoa.

Rotua emme edes miettineet. Paimensukuinen Lapinkoira oli meille ainoa vaihtoehto. Se on luonnossa viihtyvä, lapsiystävällinen ja palvelualtis rotu, josta meillä on jo paljon kokemusta lähipiirin ja Masin kautta. Anopin koira sai nyt syksyllä pennut ja siellähän oli meille uroskoira, väritykseltään "riista parkki" eli suomeksi sanottuna toffeenvärinen vaaleilla ja harmailla sekasotkuilla varustettu karvaturri. Tämä ihana tyyppi valloitti sydämet heti.

Nimi tupsahti helposti, liikoja miettimättä. Hän on Ukko. Kennelnimi on Crystal Menninkäinen. Koko pentue on saanut nimensä Kirsi Kunnaksen lastenlorusta, joka on sattumalta sama, mitä luin aikanaan Korishirmulle. Jossain vaiheessa siihen syntyi oma sävelkin tuutulauluksi, kun tyypit oli pieniä. Nyt Ukko sai siitä samasta virallisen nimensä. Joskus asiat loksahtelee aika jännästi yhteen!



Näissä kuvissa Ukko on parin viikon ikäinen.


Tekemisen puutetta ei tänä syksynä siis ole ollut! Ukosta on tullut täysivaltainen perheenjäsen, joka yrittää edelleen ylittää nokkimisjärjestyksessä niin Masia kuin Toukoakin. Ukko on rauhallinen, mutta varsin itsetietoinen pentu.

Minulle oli alusta asti selvää, että kun meille koira tulee, se pitää kouluttaa kunnolla. Googletin koirakouluja ja löysin ihan meidän läheltä paikan nimeltä Taitoa tassuihin. Aloitimme Ukon kanssa pentukurssin, kun se oli 14-viikkoinen. Tämä oli hyvä aika aloittaa, rokotukset oli saatu ja koiran oppimiskyky ja -halu parhaimmillaan. Kurssilla opetellaan perusjuttuja koiran hallinnasta, istumista, paikallaan oloa, seuraamista ja luvan pyytämistä. Tosi antoisaa! Minulle tästä on avautunut uusi harrastus, ja jatkammekin Ukon kanssa tammikuussa jatkokurssilla ja kotonahan tämä opettelu sitten käytännössä tapahtuu. Kurssilta saa hyvät ohjeet siihen, miten koiraa kannattaa kouluttaa. Samalla koira tottuu myös keskittymään opetteluun, vaikka ympärillä on muita koiria. Taitoa tassuihin on osoittautunut hyväksi paikaksi, vetäjä on ammattitaitoinen ja erilaisia kursseja löytyy todella paljon.


Nyt lähden huutelemaan Ukkoa sisälle, se on jo toista tuntia riehunut äitinsä kanssa tuolla pihalla. Lapinkoira on onnessaan, kun on lunta! Vaikka ihan pikkuisenkin...