maanantai 6. helmikuuta 2017

Mikä susta tulee isona?

Kun aloitin kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelun puolitoista vuotta sitten, en vielä pohtinut sitä, mihin opinnot johtavat. Sitten päätin, että haluan suorittaa tutkinnon, en vain harrastella kirjoittamista ja lukemista.

Lähes poikkeuksetta ensimmäinen reaktio on ollut "Mahtavaa, vitsi miten mielenkiintoista!", kun olen kertonut opinnoistani.

Aika usein keskustelu jatkuu suunnilleen näin: 


"Tuleeko susta nyt kirjailija?" Epäröivää naureskelua. 

"Onko sulla jo pöytälaatikossa romaani? Tai runoja? Hehheh..."

"No, milloin on julkkarit?" Silmänisku.



Joo. Haluaisin kirjoittaa kirjan.

"Mutta... siis tienaako siitä? Siis varmaan joku Jari Tervo elää sillä..."

Mutisen jotain jotain lehtijutuista ja freelancerina toimimisesta.

"Niin mutta... mikä susta niinku tulee?"

Mäkkärin kassa.

"??"

Siis filosofian maisteri.


Nykyaikana "En tiedä vielä" tuntuu olevan mahdoton ajatus. Pitäisi olla suunnitelmat ja varasuunnitelmat valmiina. 

Ei saa kellua, ettei käy niin kuin markalle yhdeksänkymmentäluvulla.

Olen ymmärtänyt yhden asian. Sen, että On mahdollista vaihtaa suuntaa ja mielipidettä. On mahdollista antaa ajan kulua ja odottaa.

Työelämä muuttuu valtavalla vauhdilla. On harvinaista, että samassa työpaikassa tehdään 40 vuoden ura ja jäädään Aaltovaasin kanssa eläkkeelle. Sen sijaan maailma on auki. 

Monet opiskelevat useamman tutkinnon. Maisteri lähtee ammattikouluun, kokki aloittaa kolmekymppisenä yliopisto-opinnot, pankinjohtajasta tulee lähihoitaja. Yhä useampi työllistää itse itsensä.

Minä olen nyt kirjoittaja ja opiskelija. 

Mikä minusta tulee? Ammattikirjoittaja.

Ja ehkä eläkkeellä muutan vielä maalle.



torstai 3. marraskuuta 2016

Kirjoittaja ja kirjoittamisen historia



Tämän syksyn ensimmäinen kurssi kirjoittamisen ammattiopinnoissa on kirjoittaja ja kirjoittamisen historia. Ensimmäisen lähiopetuspäivän jälkeen olo oli hämmentynyt. Käsittelimme kirjoittajan roolia historiassa, tekijyyttä. Aihe liippasi todella läheltä kirjallisuudentutkimuksen perussuuntauksia. Etenimme pikakelauksella kirjailijuuden käsitettä lähtien antiikista ja päätyen tähän aikaan. Kirjailija on ollut kaikkea anonyymistä ja Suureen Taiteilijaan ja kirjailijan henkilöllisyyttä on vuoroin häivytetty ja korostettu. 

Harmitti. Perusopinnot olivat suurta luomisen vimmaa, keskustelua ja juurikin sitä kirjoittamista. Nyt kuunneltiin luentoa, joka tuntui kuivan teoreettiselta. 

Seuraavalla lähiopetuskerralla päästiin kuitenkin ytimeen. On tärkeää tuntea tekijyyden historiaa, jotta voi miettiä omaa rooliaan kirjoittajana ja sitä kautta omaa kirjoittajan identiteettiään, jotta voi alkaa ajatella kirjoittamista ammattina. Itselleen. Minulle.

Oppimispäiväkirjalle annettiin tuttuun tapaan hyvin vapaa muoto. Kurssin aikana minua alkoi kiinnostaa digitaalisuus kirjoittamisessa. ”Uusi kirjoittaminen”. Mitä se on? Mitä se voisi olla? Haluan tutkia, mitä uusia mahdollisuuksia digitaalisuus tuo kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen taiteenalana. Äkkiseltään tulee mieleen sosiaalinen media, mutta miten sitä voisi valjastaa omalle kirjoittamiselle hyödyksi. Voisiko sen avulla tehdä taidetta? 



Lähden tutkimaan tätä samalla kun uppoudun ihanaan, korkeaan kirjakasaan. Tekijyyttä, kirjailijuutta, kirjoittajaidentiteettiä…

maanantai 16. toukokuuta 2016

Kirjoittamisen prosessista


Kirjoittamisen perusopintojen viimeinen kurssi on nimeltään ”Kirjoittamisen luova prosessi”. Lähiopetusviikonloppu oli antoisa, mutta varsin erilainen kuin muut viikonloput. Omalle kirjoittamiselle ei ollut niin paljon sijaa, keskityimme luovuuden teorioihin ja kirjoittamiseen liittyviin prosesseihin ja erilaisiin näkökulmiin, joista niitä voi tarkastella.

Saimme melko laajat itsenäiset tehtävät, joille onneksi annettiin reilusti (pari kuukautta) palautusaikaa. Tehtävänä on pohtia kirjoittamisen prosessia peilaamalla omaa kirjoittamista erilaisiin teorioihin. Lisäksi yksi tehtävä luovuudesta ja oppimispäiväkirja. Hommaa on paljon verrattuna edelliseen kurssiin, joka oli runokurssi, ja ainoa itsenäinen tehtävä oli kirjoittaa kolmen kohdan oppimispäiväkirja, pituus max 1,5 sivua. Minulle on toisaalta ihan sama, kuinka paljon ”pitää tehdä”. Kirjoittaminen ja opiskelu sen ympärillä on niin kiinnostavaa ja innostavaa, että opiskelen joka tapauksessa paljon. Kirjoittamisoppaita on suomennettu jonkun verran, ja muutamia suomalaisiakin opuksia löytyy, mutta olen yllättynyt siitä, kuinka laajalti tietoa löytyy, kun on saanut vinkkejä, ja toisaalta, kun aistit ovat suuntautuneet kirjoille ja kirjoittamiselle.

Vietin viime viikonlopun kotona ihan itsekseni, kun muu perhe oli harrastuksien perässä. Kasa kirjoja ja Teemalla Helsinki Lit. Ulkona satoi ja nojatuoli ja lukulamppu houkuttelivat. Erittäin toimiva yhdistelmä.



Aloitin Eeva Haapaniemen ja Merja Kuuselan ”Kirjailijan työhuoneessa” –nimisellä kirjalla, joka oli kurssin kirjalistassa. Sain vihdoin kirjastosta puolisen vuotta varauksessa olleen ”Mieli ja maisema”, jossa on valokuvia ja haastatteluja nykykirjailijoista, heidän tavastaan kirjoittaa ja ihan konkreettisesti siitä, missä he kirjoittavat ja miten heidän työpäivänsä kuluvat. Todella mielenkiintoisia kirjoja molemmat, ensimmäinen on teoreettisempi, toisessa maistuu arki. Natalie Goldbergin kirjat ovat huippuja, niitä olen jo syksyllä lukenut ja nyt palaan niiden äärelle. Goldbergin kirjat ovat sellaisia, joihin kirjoittajan on hyvä palata aika ajoin. Ne patistavat kirjoittamaan!

Yle Areenasta löytyy Helsinki Lit –tapahtuma sekä tältä, että viime vuodelta. Tapahtumassa kirjailijat keskustelevat keskenään etukäteen annetuista aiheista, tai aiheen ulkopuolelta. Virallista haastattelijaa ei ole, vain kirjailijat Savoyn lavalla. Tänä vuonna kirjailijat päätyivät lähes kaikki puhumaan työstään, siitä, miten kirja syntyy, miten kirjoittamisprosessi etenee, mistä ideat tulevat jne. Kuin tilauksesta minulle!

Mitä jäi käteen lähiopetusviikonlopusta ja viime viikonlopusta, kun opiskelin intensiivisesti itsekseni, tai oikeastaan olla möllötin ja imin itseeni tarinoita ja tietoa? Tiiviisti sanottuna: prosesseja, työhuoneita, työskentelytapoja, ideoiden keräämistä ja kirjan synnytystä on yhtä monenlaista kuin on kirjailijoitakin. Yksi käyttää valtaosan ajasta taustatyöhön, haastattelee, istuu kansallisarkistossa, jopa työskentelee kuukausia jollain alalla, johon seuraava kirja sijoittuu, toinen istuu koneen ääreen ja antaa ajatusten tulvia, katsoo sitten, minkälainen tarina tuli. Ja kaikkea siltä väliltä. Yhteistä on kuitenkin se, että kirjoittaminen on nimenomaan prosessi. Kukaan ei kirjoita yhdeltä istumalta kirjaa ja lähetä sitä kustantajalle, vaan teos muuttuu matkan varrella, siihen voi tulla lisää henkilöitä ja ensimmäisiä pudota pois.

Kirjailijat kertoivat paljon siitä, kuinka he kiintyvät henkilöihinsä ja ne tulevat eläviksi. Helsinki Litissä Tommi Kinnunen kertoi, kuinka Neljäntienristeystä kirjoittaessaan yritti saada Onnin ryyppäämään, mutta Onni ei suostunut! Kaari Utrio kertoo kirjassa "Mieli ja maisema”, kuinka hän piirtää historiallisen romaaninsa tapahtumapaikoista karttoja ja kerää niin paljon tietoa henkilöistä ja miljööstä, että pystyy ikään kuin kulkemaan siinä fiktiivisessä maailmassa ja keskustelemaan henkilöiden kautta. Moni kirjailija kertoi kiintyvänsä henkilöihinsä niin, että heiän kohtalonsa itkettävät ja naurattavat, ja heitä tulee ikävä, kun kirjoitusprosessi on valmis ja teos lähtee koneelta kustantajalle.

Nyt jatkan kirjallisuuden maailmassa muutaman päivän, ennen kuin palaan tähän prosessiin. ”Kirjallisuuden analyysi” –kurssi on melkein valmis, enää yksi novelli- ja yksi runoanalyysi jäljellä.


tiistai 5. huhtikuuta 2016

Blogista opiskelupäiväkirja

Kun aloitin tämän blogin vuosi sitten, kirjoittaminen oli haave. Epämääräinen möykky vahvaa intohimoa, epävarmuutta, kuulostelua ja kokeilua. Viime huhtikuussa en voinut kuvitellakaan mitä kaikkea tulisi tapahtumaan.


Keskityn tästä lähtien blogissa kirjoittamiseen, kirjallisuuteen ja opiskeluun. Olkoon ne pienet muut postaukset tuolla paikoillaan, enkä muutenkaan juuri blogia muuta, mutta valjastan nyt blogin opiskelupäiväkirjakseni. Mielelläni pidän teidät lukijat matkassani. Otaksun, että jos olette jaksaneet lukea juttujani, olette joko a) kiinnostuneita itsensä löytämisestä, b) kiinnostuneita aikuisopiskelusta, c) kiinnostuneita kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta tai d) sukulaisiani ja ystäviäni, jotka lukevat uskollisesti vaikka puhelinluetteloa, jos minä olen sen kirjoittanut.

Opiskeluni on alusta asti ollut tavoitteellista. Haluan saada maisteritutkinnon kirjallisuudesta, pääaineena luova kirjoittaminen. Opintopisteitä on tässä vaiheessa kasassa kolmisenkymmentä, ja vanhan erityispedagogiikan appron saan hyödynnettyä myös, eli n. 50 opintopistettä yhteensä. Aika vaatimatonta vielä. Tänä keväänä saan vielä yhden kirjallisuuden kurssin ja viimeisen kurssin kirjoittamisen perusopinoista valmiiksi, eli vielä 10op tuohon lisää.

Vaikka nyt luettelen näitä, tarkoitukseni ei ole pelkästään pisteiden kasaaminen ja kurssien haaliminen, vaan oppiminen. Koen olevani kirjoittajana vielä aivan noviisi, ja nautin todella paljon opiskelusta. En halua suorittaa kursseja mahdollisimman helpolla, vaan olen ahminut aika paljon ylimääräistä kirjallisuutta ns. "pakollisten" lisäksi. Opinnot etenevät rauhallisesti, mutta varmasti.


Hämeen kesäyliopisto on mahtava paikka. Meillä on ollut viisi lähiopetusviikonloppua Hämeenlinnan Verkatehtaalla, joka tuntuu jo kovin kotoisalta. Aloitimme "Kirjoittajien yhteisöillä", siitä "Faktan ja fiktion" kautta "Elämänkerralliseen kirjoittamiseen", sitten "Proosaan" ja viimeisenä "Lyriikkaan". Nyt jäljellä on vielä "Kirjoittaminen luovana prosessina" ja sitten onkin perusopinnot plakkarissa. Kirjoitan lopuistakin kursseista omat jutut, niin superlatiiveille on paremmin tilaa. Yhteistä näille kursseille on ollut oman tekstin tuottaminen. Jokainen kurssi on ollut pääasiassa kirjoitusharjoituksia, keskustelua ja palautetta.

Ensi syksynä aloitan aineopinnot. On vielä epävarmaa, onko niitä tarjolla Hämeessä. Jos ei, teen ne etänä suoraan Jyväskylän avoimeen yliopistoon, joka on myös Hämeen emoyliopisto. Lähiopetus on ollut minulle mieluinen tapa opiskella, joten kovasti toivon, että Hämeeseen tulee kursseja tarjolle!Ryhmä tukee oppimista ja antaa uusia näkökulmia.

Aloitin tammikuussa myös Oriveden opiston Vapaan kirjoittajakoulun. Siinä on tapaamisia joka toinen tiistai-ilta, ja lisäksi laitetaan Moodleen omia tekstejä ja saadaan niistä palautetta. Tämä "tiistaikoulu" ei ole yliopisto-opetusta, vaan keskitytään oman tekstin tuottamista ja muokkaamista.

Tällä hetkellä meneillään on tuon tiistaikoulun lisäksi Kirjallisuuden analyysi -verkkokurssi. Opinnot etenevät tehtävien kautta, joita tehdään parin viikon jaksoissa. Aloitimme itsenäisellä runoanalyysillä ja seuraavat kaksi viikkoa analysoimme runoja verkkokeskusteluissa. Nyt on vuorossa novellianalyysi, jota varten pitää lukea teoriaa ja kaksi novellia. Niistä tehdään tiiviit alustukset joista keskustellaan ensi viikon aikana. Kirjallisuuden verkkokurssit tapahtuvat käytännössä Optima-verkkoympäristössä, joka on ihan toimiva alusta. Verkko-opiskelussa parasta on ehdottomasti se, että opiskellaan ryhmässä, mutta silti jokainen voi tehdä tehtäviä itselleen sopivaan aikaan ja kotoa käsin. Sopii minulle loistavasti!

Nyt lähden ratkaisemaan illan kirjoituspuuhiin liittyvää kiusallista pulmaa: läppäri vai vihko ja kynä?

p.s. Tänään taivas on harmaa, luonto on vielä harmaa ja kadut pöllyävät. Tuoksuu kevät!

torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosi 2015

Vuosi 2015 jää mieleeni tärkeimpänä pitkään aikaan. Tänä vuonna käänsin katseeni muistoista eteenpäin. Sen myötä koko elämä alkoi muuttua. Löysin itsessäni uinuneen tarinankertojan ja aloin etsiä suuntaa toteuttaakseni itseäni. En enää hakenut syitä vaan suuntaa. Hiljalleen arki on alkanut näyttää oman näköiseltä.



Syksyllä aloitin kirjoittajaopinnot, jotka ovat tuoneet elämään kaivattua haastetta. Opiskelu, oma kirjoittaminen ja perhe-elämä ovat loksahdelleet paikoilleen. Elämä tuntuu hyvältä. Perhe on kasvanut karvaisella tyypillä, ja Ukosta on tullut osa laumaamme.


Lapset ovat kasvaneet hurjasti tämän vuoden aikana. Korishirmusta on tullut menevä huumoripaketti, ja ovet paukkuvat tasaiseen tahtiin. Hobitti on vielä pieni, vaikka aika ajoin ravisteleekin turkkiaan omaan tyyliinsä. Kiroileva siili aloitti koulun ja on sen ja koiravauvan myötä löytänyt olemukseensa uutta ison pojan ryhtiä. Dusaaja aloitti uudessa työssä. Vanha homma vei voimia eri lailla, nyt haasteet ovat isompia, mutta mielenkiintoisempia.


Hyvillä mielin käärin tämän vuoden pakettiin. Ensi vuodelle uskallan asettaa toiveita ja haasteita. Tämä on minulle uusi ajatus. Nyt en toivo vain väisteleväni mustia aukkoja ja meteoreja, vaan katson hymyillen eteen päin. Kirjoittaminen jatkuu, perhe-elämä lasten harrastusten ja muun puuhaamisen ympärillä jatkuu. Haluan haastaa itseäni uusilla tavoilla ja toisaalta jatkaa sillä tiellä, että pidän huolta muiden lisäksi itsestäni. Tiedostan voimavarani ja haastan itseäni niiden puitteissa.

Tämän vuoden suurin oppi on ollut se, että virheet ovat loistava juttu! Mistä voi tietää, että on onnistunut, ellei tee matkan varrella virheitä ja hakkaa aika ajoin päätään seinään? Jossain kohtaa seinä yleensä antaa periksi, ja aukeaa uusi maisema, tai sitten tulee pää kipeäksi ja on keksittävä toinen reitti. Erehtyminen, epäonnistuminen ja virheet ovat lopulta se mehukkain osa mandariinia!


Toivon, että tulevasta vuodesta tulee minun näköiseni. Nauruineen, jännityksineen ja kyynelineen, iloineen, haasteineen ja oppeineen. Sitä samaa toivon jokaiselle!

maanantai 14. joulukuuta 2015

Eläintarha on kasvanut

Meillä on 13-vuotias koiraherra, Masi, ja 15-vuotias kissaherra, Mökö. Mökö oli talossa jo ennen lapsia ja Masi, tuli meille muutama vuosi sitten viettämään eläkepäiviään. Mutta meillä ei koskaan ole ollut koiranpentua. Ennen kuin nyt. Tänä syksynä meille on muuttanut Ukko, paimensukuisen lapinkoiran pentu. Jos rotu kiinnostaa, täältä löytyy lisää tietoa.

Rotua emme edes miettineet. Paimensukuinen Lapinkoira oli meille ainoa vaihtoehto. Se on luonnossa viihtyvä, lapsiystävällinen ja palvelualtis rotu, josta meillä on jo paljon kokemusta lähipiirin ja Masin kautta. Anopin koira sai nyt syksyllä pennut ja siellähän oli meille uroskoira, väritykseltään "riista parkki" eli suomeksi sanottuna toffeenvärinen vaaleilla ja harmailla sekasotkuilla varustettu karvaturri. Tämä ihana tyyppi valloitti sydämet heti.

Nimi tupsahti helposti, liikoja miettimättä. Hän on Ukko. Kennelnimi on Crystal Menninkäinen. Koko pentue on saanut nimensä Kirsi Kunnaksen lastenlorusta, joka on sattumalta sama, mitä luin aikanaan Korishirmulle. Jossain vaiheessa siihen syntyi oma sävelkin tuutulauluksi, kun tyypit oli pieniä. Nyt Ukko sai siitä samasta virallisen nimensä. Joskus asiat loksahtelee aika jännästi yhteen!



Näissä kuvissa Ukko on parin viikon ikäinen.


Tekemisen puutetta ei tänä syksynä siis ole ollut! Ukosta on tullut täysivaltainen perheenjäsen, joka yrittää edelleen ylittää nokkimisjärjestyksessä niin Masia kuin Toukoakin. Ukko on rauhallinen, mutta varsin itsetietoinen pentu.

Minulle oli alusta asti selvää, että kun meille koira tulee, se pitää kouluttaa kunnolla. Googletin koirakouluja ja löysin ihan meidän läheltä paikan nimeltä Taitoa tassuihin. Aloitimme Ukon kanssa pentukurssin, kun se oli 14-viikkoinen. Tämä oli hyvä aika aloittaa, rokotukset oli saatu ja koiran oppimiskyky ja -halu parhaimmillaan. Kurssilla opetellaan perusjuttuja koiran hallinnasta, istumista, paikallaan oloa, seuraamista ja luvan pyytämistä. Tosi antoisaa! Minulle tästä on avautunut uusi harrastus, ja jatkammekin Ukon kanssa tammikuussa jatkokurssilla ja kotonahan tämä opettelu sitten käytännössä tapahtuu. Kurssilta saa hyvät ohjeet siihen, miten koiraa kannattaa kouluttaa. Samalla koira tottuu myös keskittymään opetteluun, vaikka ympärillä on muita koiria. Taitoa tassuihin on osoittautunut hyväksi paikaksi, vetäjä on ammattitaitoinen ja erilaisia kursseja löytyy todella paljon.


Nyt lähden huutelemaan Ukkoa sisälle, se on jo toista tuntia riehunut äitinsä kanssa tuolla pihalla. Lapinkoira on onnessaan, kun on lunta! Vaikka ihan pikkuisenkin...

tiistai 1. joulukuuta 2015

Erilainen joulukalenteri - lukemishaaste

Viime viikonloppuna opinnot jatkuivat kirjailija Taija Tuomisen luotsauksessa, aiheena elämänkerrallinen kirjoittaminen. Todellisuudessa viikonloppu oli taas hyvin kokonaisvaltainen sukellus kirjoittamiseen. Oli aivan upeaa saada oppia ja kirjavinkkejä (paljon!) sekä kirjoittaa ja kuunnella muiden kirjoituksia.



Yksi Taijan keskeisistä opeista meille oli:

lukekaa, lukekaa, lukekaa.

Lukemalla erilaisia tekstejä, hyviä ja huonoja, faktaa ja fiktiota, runoja ja proosaa, saamme jatkuvasti aineksia myös omaan kirjoittamiseen. Puhumattakaan kaikista muista lukemisen tuomista eduista: rentoutumista, tiedon lisääntymistä, aivojumppaa ja kirjallisuusterapiaa.

Nyt on joulukuun ensimmäinen päivä. Aamulla meillä avattiin kuvakalenteria ja purkkikalenteria, eli vanhaa keksipurnukkaa, jossa odottaa joka aamu joku herkku. Jouluihminen kun olen, nämä eivät vielä riitä. Ja niinpä esittelen teille:

LUKEMISJOULUKALENTERI

Kaksi vaihtoehtoa: lue itse tai lue lapsi/ystävä kainalossa ääneen. Joka päivä. Keksi itse sivumäärä tai aika tai lue niin kauan kun jaksat ja ehdit. Voit askarrella konkreettisen lippuslappuskalenterin tai ihan vaan aineettomasti päättää, että joka päivä on lukuhetki. Ei ole väliä, vaikka lapsi olisi isompi. Ääneen lukeminen on aina ihanaa. Molemmat voivat myös ottaa oman kirjan ja käpertyä viltin alle vierekkäin lukemaan. Jos pötkähdät oman itsesi kuninkaalliseen seuraan viltin alle, kirja on aina valmiina kaveriksi ja viinilasi tai suklaalevy liittyvät yleensä mukisematta joukkoon.

Havahduin eilen muistamaan taas ääneen lukemisen tärkeyttä. Kiroileva Siili 7v. tuli luokseni kovin aran ja toiveikkaan näköisenä. "Äiti, voisitsä tänään lukea mulle jotain iltasaduksi?" Aikanaan vannoin lukevani lapsille ihan joka ilta vaikka olisivat kuinka isoja. No, äänikirjat ovat korvanneet äidin jo pitkään iltasatujen lukijana. Toki meillä edelleen istutaan sylikkäin ja luetaan ääneen, mutta liian harvoin.

Meillä on tapana kaivaa joulukuun ensimmäisenä päivänä esiin joulukirjat. Lastenkirjoja ja fiilistelykirjoja. Tänä vuonna kasaan sujahtaa myös uusi Tatun ja Patun  ihmeellinen joulu. Näitä luetaan nyt kalenterinomaisesti joka päivä jouluaattoon asti.


Vinkki lapsiperheille: Neposen joulu. Sitä meillä on luettu tosi monena jouluna. Siinä on 24 lukua, eli valmiina helposti lukemisjoulukalenteri. Ja tarina on suloinen!

Kirjojen rapinaa joulukuun alkuun!

p.s. Kuopuksen eilisillan pyyntö päätyi siihen, että hän toi isoveljen juuri lukeman kirjan ja sanoi, että tämä kiinnostaa, mutta tuntuu liian vaikealta itse lukea. Ehdotin, että minä luen ensimmäisen luvun ja sitten hän kokeilee jatkaa siitä itse. Näin tehtiin ja kun kello oli luvattoman paljon arki-iltana, lastenhuoneesta kuului pitelemättömän innostunut ääni: "Äiti, mä oon luvussa neljä ja tää jää nyt tosi jännään paikkaan!"

Minulla ei ollut sanoja.